Ylämäki alamäki yhdessä kulkien...

Huomenna 20.7.2012 tulee kuluneeksi 10 vuotta siitä kun astelimme puolisoni Tomin kanssa vihille, molemmat toista kertaa eläissämme. Nyt siitä tuntuu olevan vasta hetki aikaa, mutta paljon on ehditty tässä välissä tehdä – ja paljon on vielä edessäpäin!

Liittomme alkoi melko vauhdikkaasti: minä yksinhuoltaja sinkkuäiti, joka on päättänyt olla ottamatta enää ketään ”riesakseen” ja toinen juuri eronnut vähän saman suuntaisilla ajatuksilla. Oli netti, oli sähköposti, oli kirjoittelua, oli sokkotreffit ja siinäpä se sitten olikin.  Kuukauden päästä kihlat, yhteisen kodin osto sekä häät. Tämä kaikki puolen vuoden sisällä.

Seurusteluaikaa ei siis juurikaan ollut – halusimmehan kumpikin samoja asioita: turvallista kotia ja perhettä – joten mitäpä aikailemaan. Joskus kutsummekin tätä puoliksi huumorilla ”järkiavioliitoksi” J. Mutta kyllä, kyllä me toisiamme rakastammekin. Rakkaus on kasvanut vuosien varrella. Rakkaus ja kiintymys. On turvallisuutta, on koti, on perhe. On hyvä olla ja elää.

Voi sanoa että olimme hyvin erilaisista maailmoista, paljolti vieläkin, mikä on toisaalta ollut suunnaton rikkaus. Koska olemme molemmat jo yhdet liitot kokeneet, olemme osanneet suhteuttaa asioita toisella tavalla, työtä on tehty jotta huominenkin olisi vielä yhteinen. Aina ei ole ollut helppoa, ei.

Vuoden päästä vihkaisusta syntyi ensimmäinen yhteinen lapsemme, reilun vuoden päästä seuraava (talomme rakentamisen aikana) ja siitä muutaman vuoden päästä kuopuksemme. Tuolloin perhekokomme tuli täydeksi, nykymittakaavalla suurperheeksi kutsuttavaksi, kuusihenkiseksi kokonaisuudeksi.

Haipakkaa on siis pitänyt, mutta kyydissä on pysytty. On ollut mutkaa ja suoraakin tietä. On ollut kiviä ja esteitä, mutta aina on jotenkin päästy eteenpäin. Tahmannut on välillä oikein tosissaan ja sitten on taas ollut auringon paistetta. Kaikki ne kuuluu normaaliin turvalliseen suhteeseen. On joku johon luottaa, joku jolle kertoa vaikeimmatkin asiat, pelkäämättä. Ruusunpunaisia laseja ei ehkä koskaan ole tässä liitossa ollutkaan, joskaan tuskin kumpikaan on niitä kaivannut. Visioita ja ideoita ei silti ole unohdettu – joku päivä joku vielä sanoo että ohhoh!

On uskallettu lähteä yhteiselle matkalle rohkeasti, muistoja on kertynyt, eivätkä ne suinkaan lopu tähän.

Parisuhde ja yrittäminen ovat käytännössä aika samanlaisia hoidettavia, eivät juurikaan eroa toisistaan. Suhteita pitää hoitaa, olipa sitten kyseessä asiakkuus-, pari- tai kumppanuussuhde. Oikein hoidettunahan ne vain paranevat, kasvavat ja voimistuvat vuosien varrella. Meidän perheessä yrityksiäkin vaalitaan kuin omia lapsia: rakastaen mutta luottaen. Joku päivä ne todennäköisesti lentävät pesästä omilleen, sulostuttaen aina välillä meidän kahden taivalta.

Puhumalla on päästy pitkälle vaikka välillä onkin rystyset valkoisena jouduttu puristamaan ruoria, jotta kurssi säilyisi – valo on kuitenkin kajastanut aina jostain kaukaa ja myrsky on laantunut.

Sateen jälkeen paistaa aina aurinko, seuraavalle kymmenelle innolla matkaan hypäten.