Vuosien takaa...

Muutamaan päivään ei ole kerennyt kirjoitella tänne, onkohan jopa viikko hurahtanut.
Gaala on juhlittu ja se menikin todella loistavasti. Olen ylpeä tiimistäni.

Kuten aiemminkin olen maininnut, elämä tuo välillä eteen kaikenlaista. Eilen lupauduin eduskuntaan luovuttamaan adressia tästä kampanjoimastamme asiasta seksuaalirikosten lainsäädännön uudistamisen puolesta. Emme ole Tian kanssa tavanneet koskaan "livenä", vaan olemme ajaneet molemmat samaa asiaa. Juttu alkoi tuolta facebookkiin luodusta ryhmästä. Sen myötä annoin sen radio haastattelun Amenestylle (heidän lehteensä tulee muuten myös juttu) ja nyt sitten TV1:n MOT ohjelma oli ottanut Tian yhteyttä ja lupauduin myös tähän.

Kuulostaa pahalta, eikö? Seksuaalirikoksen uhri sanana saa kasvot. Luulen että esiintyisin vain etunimellä, koska en edelleenkään halua tähän sotkettavan nykyistä miestäni Tomia. Tukea ja turvaani.
Radiohaastattelun jälkeen minulta kysyttiin että mitä jos tulisi televisio juttu, lähtisinkö. Siitä asti olenkin asiaa miettinyt ja aika pian päätinkin että jos kysytään, lähden. En siksi että haluan julkisuutta, ei, en halua, etenkään näin.
Lähden mukaan siksi ettei kovinkaan moni näitä asioita läpikäynyt halua tulla julkisuuteen, koska teko on niin häpeällinen. Vaikka ei ole millään tavalla uhrin vika, niin sitä kuitenkin tuntee itsensä likaiseksi - aina. Sen sanan lukeminen, saatikka sanominen saa vatsan joka kerran kääntymään ympäri.

Jotain pitäisi siis tehdä ja siksi olen nyt päättnyt olla mukana. Toivoen, että asiohin saadaan muutosta. Että seksuaalirikollinen saa hänelle kuuluvan rangaistuksensa, että uhrit otetaan vakavasti, ja että uhrit uskaltaisivat kertoa tapahtuneesta. Nyt näin ei ole. Tunnen suunnattoman määrän ihmisiä, jotka ovat joutuneet ko. rikoksen uhriksi, mutteivät halua viedä asiaa edes poliisille. Se surettaa minua. Vaikka myönnänkin, että tie on pitkä ja kivinen. Ja pelko on aina niskassa.
Toivon että tekoni auttaa myöhemmin toisia uhreja. Omalta kohdaltani ei enää muutosta voi tulla. Vaikka en olekaan sitä mieltä että silmä-silmästä mentaliteetti asioita auttaisi, niin kannatan kuitenkin suurempia rangaistuksia. Edes tekijälle häpeämistä, julkisesti. Veljeni on sitä mieltä että kuvat ja nimet lehteen ja nettiin. Kannatan tätä. Osaisivat muut varoa ainakin näiden kohdalla.

Ei ole helppoa lukea 10 vuoden takaisia juttuja, esitutkintamateriaalia, käräjä- ja hovioikeuden lausuntoja, omia ja tekijän sekä todistajien lausuntoja. Välillä itkettää, välilä pistää vihaksi. Välillä oksettaa - sen tuntee kirjaimellisesti.
Ihmismieli on halunnut painaa nuo pahat asiat jonnekin kauas ja nyt ne revitään taas muistiin noiden papereiden avulla. Oma valinta. Tietoinen. Tiedän että olen henkisesti sen verran vahva tällä hetkellä että pystyn tämän tekemään.
Auttaakseni muita.

Samalla tiedän, että saan asian tiimoilta myös jonkin verran negatiivistä palautetta. Mutta en välitä, ainakin koitan olla välittämättä. Mielipiteitä mahtuu tähän maailmaan. Ajan asiaani tietoisesti ja seison sanomisteni takana.
Kiitän myös jo tässä vaiheessa blogiani lukevia kannustavista kommenteista, niiden myötä päätin tähän rikosjutun eteenpäin viemiseen ryhtyä.

Nyt on paikallaan siideri ja loput raskaiden papereiden läpikäymisestä...