Vaihtoehto oppimiselle - Steinerkoulu

Vaihtoehto oppimiselle

(Julkaistu alunperin Jyväskylän Steinerkoulun blogissa 18.9.2016)

Olen Sanna Jylänki, neljän lapsen äiti, yrittäjä sekä aktiivinen somettaja sekä verkostoituja. Lapsistamme kolme käy Jyväskylän Steinerkoulua ja neljäs, vanhimmainen on jo ammattikoululainen ja käynyt kokonaan tavallisen peruskoulun. Myös kaksi seuraavaksi vanhinta ovat käyneet ensimmäiset vuodet tavallista koulua, joten meillä on paljon vertauspohjaa.

Aikoinani minäkin pidin Steinerkoulua outona paikkana, koska en ollut perehtynyt asiaan ja olin kuullut vain ”huhuja”. Kun kolme vuotta sitten alkoivat yhdellä lapsellamme vaikeudet tavallisessa koulussa, päädyimme verkostojeni kautta tutkimaan Steinerkoulua vaihtoehtona. Kyselimme tutuilta kokemuksia ja luimme asiasta paljon.

Oppia tekemällä. Ihmisenä kasvaminen.

Yrittäjäperheessä olemme tottuneet tekemään asioita eri lailla ja toki sama heijastui myös lapsiimme. Valitettavasti tavallisessa koulussa kaikkien opettajien kohdalla tämä kokeiluhaluisuus ei tullut kysymykseenkään, vaan kaikki olisi pitänyt tehdä samalla kaavalla. Niinpä tämä aiheutti huomattavia ristiriitoja tuolloin. Meidän maailmassamme kun jokainen on yksilö ja tekee asioita eri tavalla, silti onnistuen ja oppien. Jälkeenpäin olen miettinyt, että kunpa olisin aikoinani itsekin päässyt Steinerkouluun ja olisimmepa jo esikoisen kohdalla tienneet etsiä tätä vaihtoehtoa. Niin paljon steinerilaisuus on muuttanut lapsia ja elämäämme. Koko perheen elämää.

Koulusta tuli paratiisi!

Kun ensimmäinen steineriin tullut lapsemme oli käynyt koulua puoli vuotta, oli koulusta hänelle tullut paratiisi, entisen koulukauhun sijaan. Kouluun oli ihana mennä ja lomatkin tuntuivat turhilta. Oli kiva olla koulussa, oli ihanaa saada huokaista – nyt tiedämme että lapset saavat kasvaa omiksi persoonikseen turvallisesti kokeillen. Puolen vuoden jälkeen päätimme, että nuorimmaisemme saa aloittaa koulutaipaleensa Steinerissa ja samaan syssyyn siirsimme kolmannenkin samaan kouluun.

Jokaisen kohdalla iloa ja riemua on joka päivä. Koskaan ei enää kouluun lähteminen ole ollut ikävää. Joka päivä koulusta tullessa kaikilla on kerrottavana vain mukavia asioita. Toki joskus on pieniä murheitakin, mutta ne selvitetään aina heti yhdessä. Perhe, lapset, opettajat, vanhemmat. Yhdessä – mutta jokaista kunnioittaen. Puhuen yhdenvertaisesti.

Yhdessä kehittäen

Yrittäjänä sitä monesti vertaan omia toimintatapojani steinerilaisuuteen, tekemällä oppien, yksilöllisyys huomioiden! Se tuottaa mielihyvää ja siten oppii parhaiten. Innostus säilyy. Eihän tämä malli tietenkään kaikille sovi, mutta uskon ja tiedän, että hyvin monelle sopii varmasti! Rohkaisenkin kaikkia tutkimaan tätä vaihtoehtoa lapsensa koulutielle. Kokemuksesta voin sanoa, että kesken lukuvuoden tai jo alkaneen koulutienkään vaihtaminen ei ollut tippaakaan ongelmallista. Kaikki sujui kivutta ja arki rullaa nykyisin ihanasti. En voi kuin olla kiitollinen tästä opinahjosta, joka päivä!

Innostuin koko jutusta niin paljon, että halusin mukaan myös kehittämään koulua, jotta useampi perhe löytäisi tämän mahtavan mahdollisuuden. Siispä lähdin melko pian mukaan myös vanhempien tukiyhdistykseen, joka ylläpitää tätä yksityistä koulua. Oma osaamiseni painottuu etenkin markkinointiin jota tarvitaan ihan yhtälailla kouluissa, yhdistyksissä, yrityksissä, oppilaitoksissa, julkisella puolella kuin monessa muussakin paikassa. Meidän yhdessä pitää kertoa mitä olemme, mitä teemme ja miksi tulla juuri meille. Arkisia juttuja siis. Ei mitään sen ihmeempää.

Värikästä ja ihanaa syksyä sinulle!

Sanna Jylänki

Yrittäjyysyhteiskunta - Suomen viimeinen toivo

Kohta 10 vuotta yrittäjänä toimineena, yrittäjien päänä ja olkapäänä, sekä yrittäjäsuvun viittaa kantavana olen nähnyt, kuullut ja kokenut monenlaista. Yrittäjyys on mahtava tapa työllistää itsensä, mutta  jotta yrittäjyys olisi enemmän kannustava vaihtoehto työllistää niin itsensä kuin muitakin, tarvitaan yhteiskuntarakenteisiin muutoksia. Tarvitaan yrittäjyysyhteiskunta, jossa on turvallista yrittää ja myös turvallista epäonnistua. Kuten elämässä yleensäkin, kuuluvat epäonnistumiset arkeen. Niin yrittäjyydessäkin. Yrittäjyyden kentälle tarvitaan siis myös turvaverkko.

Kirjoitanpa tähän listan asioista, jotka ovat minun nähdäkseni keskeisimpiä yrittäjyysyhteiskunnan kehittymisen esteitä. Listassa ovat siis vain keskeisimmät, enkä käy niitä tässä sen kummemmin ruotimaan. Kirjoittelen niistä sitten myöhemmin, ehkä myös muissa portaaleissa.

Verotus

Pienyritysten kasvun tukeminen mm. verohuojennuksin.

Tällä hetkellä kehittyminen on vaikeaa raskaan yritystuloverotuksen vuoksi vaikka moni pienyrittäjä investoisi kyllä työpaikkoihin ja kasvuun mikäli rahallisia resursseja olisi.

Viron malli, jossa vero maksetaan vain siitä rahasta, joka otetaan yrityksestä ulos, jättäisi yrityksille mahdollisuuden investoida. Nyt investointirahat menevät verottajan kassaan, eikä yritys pääse kasvamaan.

Paikallinen sopiminen

Yrittäjällä ja työntekijällä on oltava mahdollisuus sopia työajoista ja palkoista paikallisesti. Jos päätetään yhdessä, että tällä palkalla ja tällä työajalla pärjätään molemmat, niin se pitää mahdollistaa. Keneltä on pois jos työntekijä ja työnantaja sopivat yhdessä asioita ja kantavat vastuut yhdessä? Suomessa ammattiyhdistysliikkeen keskushallinnollinen määräysvalta estää työllistämistä. Nyky-yhteiskunnassa, yrittäjyysyhteiskunnassa, tämä ei enää toimi.

Työvoiman palkkaaminen

Yrittäjän kannettavana on valtava taakka. Suomen Neuvostotasavallan menneinä aikoina valtion teollisuusyksiköt hoitivat valtaosan sosiaaliturvasta. Siitä ajasta on tässä Pohjois-Kreikassa jäljellä enää valtavat työnantajakustannukset. Sosiaaliturva on valtion asia. Ei siitä huolehtiminen kuulu yrittäjälle.

Tämä nykyjärjestelmä vaikeuttaa merkittävästi työvoiman palkkaamista. Kassassa on oltava rutkasti rahaa, ennen työntekijän palkkaamista sillä kestää aikansa ennenkuin uusi tekijä pystyy tuottamaan palkkansa edes takaisin.

Lisäkädet on siis helpompi ja turvallisempi ostaa. Tällä on puolensa ja puolensa.

Yrittäjät vaikuttamaan

Jotta oikeisiin asioihin osattaisiin puuttua, tarvitsemme yrittäjiä kouluttamaan päättäjiä niin valtakunnallisella kuin kunnallisellakin tasolla. Ymmärrystä on lisättävä ja oivallus rahan tekemisen vaikeudesta saatava istutettua päättäjän mieleen, ennen kuin lanttiakaan yhteisiä rahoja käytetään.

Mikä sitten on yrittäjyysyhteiskunta?

Kaikkien ei tokikaan tarvitse olla yrittäjiä, mutta kaikkien pitää pystyä nyt ja jatkossa ajattelemaan enemmän yrittäjämäisesti. Työpaikat ovat yhä enemmän pienissä yrityksissä. Niissä eivät toimi samat valtiojohtoisten teollisuuslaitosten mallit kuin menneinä vuosina. Tarvitaan yhteistä ajattelua, ei ole vain sinun ja minun. On meidän yhteinen yhteiskunta ja yhteiskunta olemme me!

Yrittäjyyden arvostusta on nostettava, mikäli meinataan saada tämä maa jälleen toimivaksi ja velkaantuminen pysähtymään. Velkaantumisen pysäyttämiseen auttaa vain uudenlainen ajattelutapa ja uudet rohkeat toimenpiteet – luomme toimintatapoja tulevaisuutta varten, meidän lastemme yhteiskunnaksi.

Vielä tällä hetkellä koulut kasvattavat lapsiamme vieraille töihin, ja siksi onkin keskityttävä yrittäjyyskasvatukseen. Pienyrityksissä tarvitaan yrittäjämäistä asennetta. Töitä riittää kyllä, mutta tekijän on osattava asennoitua yrittäjämäisesti. Vastuu omasta ja toisen työpaikasta on jokaisella.

Yrittäjyyskasvatus ei siis ole välttämättä yrittäjäksi ryhtymistä vaan yritteliäistä ajattelutapaa, jota kouluissa pitäisi opettaa käytännönläheisesti jo alakouluissa. Että mihin sitä matikkaa ja äikkää ja enkkua tarvitaan, missä niitä oikeassa elämässä käytetään ja miten. Koulutusta voisi jo peruskoulussa toteuttaa samoilla malleilla kuin vaikkapa Tiimiakatemiassa sekä Steinerkouluissa: tekemällä ja kokeilemalla. Tästä ensimmäinen esimerkki on Yrityskylä, joka on alakoulujen kuudensille luokille tarkoitettu ”yhteiskunnan simulaatiomaailma”.

Kovasti monella taholla tätä asiaa viedäänkin eteenpäin, yhtenä esimerkkinä vielä mainittakoon YES-keskus, joka edistää koulujen ja yritysten yhteistyötä kohti yrittäjyysyhteiskuntaa.

Nyt on siis oltava rohkea uudistaja, sillä vain siten saamme estettyä Suomen konkurssin.

Yhdessä yrittäen!

YouTubessa videoita #yrittäjäarki teemalla, suoraan arjesta:

Uskallan olla erilainen äiti!

Olen äiti. Erialainen äiti.

Minusta tuli äiti 21-vuotiaana, silloin vuonna 1999. Siihen aikaan se nyt ei ollut mitenkään ihmeellistä saada lasta "niin nuorena". Minusta tuli äiti osittain lääkärin määräämäänä (pahan endon takia) ja toki olin jo vuoden ajan haaveillut omasta vauvasta. Vauva tuli ja vuoden päästä myös avioero. Mutta minä olin äiti ja ehkä juuri siksi olen vielä elossa. Minun piti suojella toista ihmistä.

Olin ajatellut ennen lapsen syntymää että normi alatiesynnytys. Niin sen pitää mennä. No, 25 tunnin puskennan jälkeen mentiin hätäsektioon. Olinko siis synnyttänyt? Olin. Pääasia että molemmat selvisivät. Nyt sektioita on jo neljä takana - lapset eivät vain koskaan halunneet tulla sieltä mistä "normaalisti". Olin myös päättänyt ensimmäisen kanssa imettää lähes vuoden. No erostressin ja pelon vuoksi homma lopahti 3kk kohdalla. Viisas neuvolantäti tyynnytteli että kasvaa ne lapset näinkin. Terveytemme on tärkein. Eikä tyttö ole sairastellut siltikään juuri koskaan. Eikä äitikään. Vaikka imetyksestä niin paasattiinkin ja paasataan edelleenkin, ei se vaan aina mene niin kuin kirjoissa. Siinä tilassa sitä herkästi masentuu kun homma ei toimi - etenkin kun joku tulee sinua "viisaampana" ohjeistamaan. Mikä on oikein ja mikä on väärin? Jokaisen neljän kanssa asiat ovat menneet painollaan, kellä mitenkin. Olen silti ollut heidän äitinsä ja tehnyt parhaani, meidän kaikkien parhaaksi. Monesti vaistot ovat ohjanneet.

Kolmen viimeisimmän kanssa on onneksi mukana ollut isäkin. Siis uusi isä, tämä nykyinen turvallinen mieheni. Ja saan olla sellainen äiti ja nainen kuin olen. Kaikkine kiloineen, iloineen sekä outoine tyyleineni.

Rakastan lapsiani ihan hirveästi. Vauva-ajat ovat olleet ihania, enkä ole tuntenut tippaakaan alakuloisuutta vaikka jokaisen vauvan kanssa on ollut omat kiikutuksensa ja keikutuksensa ja erilaiset keinot rauhoitella olotilaa. Äitiys on kai verissä. Jos minun pitää lapsiani puolustaa, saatan sen tehdä tyylillä, jota minusta ei muuten näe koskaan. Silloin olen se hurja leijonaemo. Annan mielelläni lapsilleni vastuuta ja iloitsen kun he oppivat asioita. Toisten lapset ovat ihan jees, mutta eivät mitenkään herätä hoivaviettiä (paitsi jos jollain lapsella on hätä - silloin jokin minussa herää), enkä välitä lasten kekkereistä. Järkkään toki niitä omille tarvittaessa, mutta siinä se.

Minä en kuitenkaan ole sellainen pullantuoksuinen hiekkalaatikon reunalla nököttävä äiti. En. Leivon minä joskus kerran kolmessa vuodessa hyvää pullaa. Ja teen hyviä ruokiakin omasta päästä. Mutta inhoan ruuan laittoa, enkä pidä leipomisestakaan. Teen sitä vain lasten ja miehen "mieliksi" ja tarpeiksi. Onneksi nykyinen mies on leipova ja kokkaava, kuten poikanikin. Pääsenpä vähemmmällä. Enkä ota pultteja jos kiireisinä aikoina syömme eineksiä, kunhan on jotain murua rinnan alle. Siivoaminenkaan ei oo mun juttu - olen erityisen laiska ja menen mielelläni sieltä mistä aita on matalin. Onneksi yksi tyttäristä auttaa ja tekee järjestelyjä kotona myös oma-aloitteisesti.

Kerran eräässä naisyrittäjien koulutuksessa sanoin etten pidä ruuanlaitosta ja kotihommista ja sain osakseni kummastelevia kysymyksiä: eihän äiti voi noin sanoa! Voipas. On hyvä, että myöntää mistä pitää ja mistä ei. Ei ole mitään tarvetta miellyttää ketään. Vain hoivata perheensä. Tyylejä on monia ja olo on tasapainoisempi kun ei yritä olla jotain mitä ei ole. On vain oma itsensä.

Minä olen äiti joka rakastaa tietokoneita ja laitteita. Joskus jonkun lapsen kaveri kysyi että mitä, pelaako teidän äiti konsolipelejä. Pelaa! Vanhin taas sanoi, että yleensä lapset neuvovat vanhempiaan koneiden kanssa, mutta meillä on toisin - äiti säätää koneet ja laitteet ja ymmärtää bittien päälle. Olen nörtti. Tämä äiti pelaa oikein mielellään lasten kanssa Wii:tä ja pleikkaria - niissä on opettavaisia ja urheilullisia pelejä - enkä ole koskaan tuntenut siitäkään huonoa omaatuntoa.

Siivota ja puunata ei tarvitse kuin sen verran että on turvallista ja hyvä olla. Ja jos joskus ei jaksa, olkoot. Omapa on koti. Aivan turhaa stressiä. Joulusiivousta en ole harrastanut ikinä. Joulustakaan en niin perusta. Enkä kyllä rannoista enkä kesähelteistä. Sen sijaan syksy, pimeys, viileä ilma, valot ja tihkusade ovat ihania! Aivan fantastisia! Myös kevät puroineen ja loskineen on uudestisyntymisen aika.

Meillä lapsia ei kuskailla harrastuksista toisiin - paitsi jos he oikein kovasti haluavat. Jokaisella on jotain, mutta ne eivät ohjaa elämäämme. Meidän pitää ohjata sitä itse. Tosin jos lapsi kysyy että veisinkö bussipysäkille tai sinne tai tänne ajoittain, yleensä vastaan ain kyllä.

Kesälomat ja muut pidemmät lomat lapset ovat kotona, eivät hoidossa tai leireillä - paitsi jälleen kerran, jos itse haluavat (siis isommat). Olen aina ollut päiväkotivastainen jostain syystä - ne ovat yleensä liian laitosmaisia ja olen nähnyt ja kuullut hoitajien kohtelevan lapsia rumasti. Lapset ovat vanhempien. Onneksi monessa paikassa on aivan ihania päiväkodin tätejä ja setiä - niin oli myös Vesangan päiväkodissa. Kiitos kaikille! Nyt meidän osalta onneksi päiväkotiaika on ohi ja kaikki ovat syksyllä koulussa. Ah, ihanaa - uusi aika perheessämme! Ei enää kurahousu ja vaihtovaate ruljanssia. Ihanaa kun lapset kasvaa ja heidän kanssaan voi touhua aivan uudenlaisia juttuja ja käydä mielenkiintoisia keskusteluja!

Vaikka voisi ajatella että olen vakava, niin en missään nimessä. Haluaisin hassutella ja tehdä hassuja juttuja arjessa. Ehkäpä joku päivä näytellä vaikkapa kesäteatterissa tai tanssia hurjaa hytkytystanssia kompassilla... elämässä pitää olla jotain vekkulia!

Odotan myös innolla että kesäloma päättyy - tulee rytmi. Saan olla töissä ja mennä omien aikataulujeni mukaan ja lapsilla on puuhaa ja kavereita. Onneksi meillä on neljä lasta, joten käytännössä touhuavat paljon keskenään. Oikeasti se helpottaa arkea ja nyt kun ovat jo isompia alkavat auttaa paljon ja tehdä touhujaan oma-aloitteisesti. Vaikka teen paljon töitä (paitsi kesällä olen sikalaiska) teen kotona tehtävät työt yleensä lasten lähellä - ehkä en ole läsnä joka hetki, mutta olen lähellä. Varmasti tästä riittää monella viisasteltavaa, mutta näin meillä. Mihinkä se tiikeri raidoistaan pääsisi? Lisäksi stressaisin ja tulisin varmaan jotenkin hulluksi jos minun pitäisi elää jonkin oppikirjan mukaisesti. Jotenkin kuten joku jossain määrää. Ei sovi minulle taaskaan!

Tärkeintä on olla tasapainossa itsensä kanssa. Pitää huolta että kukaan ei satuttaisi ainakaan kovin pahasti itseään tai toisiaan ja puhua välillä asioista avoimesti. Minulla on hieno perhe ja hyvin käyttäytyvät tavalliset lapset, vaikka äiti onkin hiukan erilainen. Minustahan piti tulla auto-asentaja... Koneet ja laitteet ovat niin mahtavia, kun taas shoppailu ja muut naisten jutut kiinnostavat kuin kilo kakkelia ;)

Sellainen äiti minä olen. Olen varsin tyytyväinen, sanokoot kuka mitä tahansa. Uskalla sinäkin olla oma itsesi.

Kasvaako raha puussa?

Tuumailinpa tässä lauantaiaamun hiljaisina tunteina rahajuttuja. Miten raha vaikuttaa, mistä sitä tulee ja pärjääkö ilman?

Viimeviikolla vasemmisto nuoret esittivät palkkakattoa, mikä näin yrittäjänä tuntuu aika hullulta. Jos teen niskalimassa töitä, niin enkös ole täysin oikeutettu saamaan omasta työstäni niin suuren palkan kuin vain jaksan työtä tehdä? Eihän se palkka minulle tupsahda ilman työtäni ja panostustani eikä heti sinä päivänä kun yritykseni perustan. Monesti yrittäjä on elänyt palkatta vuosia kehitystyön parissa. Palkka on palkkio tehdystä työstä, samoin osingot. Osingot tulevat tuotosta, vuosien kehittämisestä, pitkäjänteisestä työstä ja puurtamisesta.  Joku on tehnyt niidenkin eteen töitä. Työntekijäpuolella monesti saa bonuksia vuosien työstä - yrittäjällä boonukset ovat osinkoja. Ja vapaus tehdä sitä mihin on intohimo!

Meillä jokaisella työkuntoisella on mahdollisuus tehdä rahaa jos haluamme, ihan oikeasti. Se on vain halusta ja uskosta kiinni. Töitä se vaatii, niin pitääkin. Jos joku siis saa isompaa palkkaa, hän on tehnyt sen eteen töitä - kateellisuus ei kauas vie. Tehdään itsekin töitä, niin päästään samaan tilanteeseen. Toki monelle riittää ihan vaan se että pärjää, ei kaipaakkaan rahaa "liikaa" ja sekin on hyväksyttävää.

On tutkittu ja selväksi havaittu se tosiasia, että jos saat paljon rahaa, saat sen kaiken varmasti kulutettua. Jos sinulla taas on vähän rahaa, osaat kyllä elää sen mukaan. Niin kotioloissakin monta kertaa menee: pyykinpesukone hajoaa, joudut ostamaan koneen, säästät tämän jälkeen muista menoista ja jossain vaiheessa tilanne taas tasaantuu. Sama koskee yritystoimintaa, ei se ole sen kummoisempaa: rahaa tulee, tehdään investointeja, tehdään taas töitä, ansaitaan, säästetään ja taas investoidaan, kasvetaan.

Raha pitää aina tehdä, säästää ja jossain vaiheessa kuluttaa. Raha ei tule kenellekään ilmaiseksi, eikä mikään ole ilmaista loppupeleissä. On opittava arvostamaan asioita: puhdasta vettä, kouluja, terveydenhuoltoa, neuvontapalveluita, teitä, puistoja, infraa... joku ne on maksanut, käytännössä aina  me itse veroina. Ollaan totuttu saamaan aika paljon, emmekä aina muista ajatella kuka ne maksaa.

Meillä kotona, niin omassa kodissani lapsena, kuin perheessämme tänäpäivänäkin kaikki tekevät "töitä" rahan eteen. Että saa viikkorahaa, on sen eteen tehtävä töitä. Jos toivoo jotain extraa, on sen eteen tehtävä askareita. Jos haluamme lomamatkalle, kaikki perheessä tietävät, että silloin tehdään paljon töitä ja säästetään, jotta yhteinen lomamme on mahdollista. Raha ei tule seinästä, ei ole missään pussia josta voisimme sitä vain käydä ammentamassa, rahaa on tehtävä.

Joskus tuntuu tylsälle puhua rahasta, eikä sitä aina pidäkään tehdä. On tärkeää että on läheisiä, ihmisiä joille puhua, jotka sinua tukevat. Se on tottakai rahaakin tärkeämpää. Valitettavasti laskuja ei voi vielä maksaa läheisyyden tunteella ja ilman laskuja on lähes mahdotonta elää. Niinpä joskus joudumme kierteeseen että ei tunnu onnelliselta elää läheisten kanssa kun on niin kovat paineet rahattomuudesta. Ja sitten kun on paine tehdä rahaa, ei ehdi tai jaksa panostaa läheisiin, eikä edes kunnolla siihen työntekoon millä sitä rahaa pitäisi tehdä. Kierre on todellinen ja jännite käsin kosketeltava. Tätä ei pysty ymmärtämään ne, joilla ei koskaan ole ollut vastaavia ongelmia. Yrittäjäkentällä varsinkin tässäkohtaa tarvitaan paljon toisenkin päätä ja olkapäätä, ideoita eteenpäin menemiseen ja jaksamiseen.

Rahasta puhuminen ei saa myöskään tabu - helpottaa kun lasten kanssa keskustellaan mistä rahaa tulee ja mihin se menee. Kuka maksaa koulut, kuka opettajien palkat, kuka kustantaa tiet, taksit, uimahallit, kirjastot jne. Jos haluaa iPodin on sen eteen tehtävä töitä, jos haluaa luokkaretkelle, on senkin kustannukset tehtävä jonkinlaisella työllä. Kun oppii jo lapsena, ettei ilmaista rahaa ole vaan töitä on tehtävä, ei ole aikuisena niin hankalaa sopeutua maailman menoon. Ja ennenkaikkea, että ymmärtää mistä raha tulee ja mihin se menee. Ei se ole niin vaikeata. Vaatii vain vähän ajattelua!