Aktiivisuusranneke innostaa liikkumaan!

Aktiivisuusranneke innostaa liikkumaan!

Nyt kun olen päässyt aktiivisuusrannekkeeni kanssa sinuiksi, olen myös huomannut miten rannekkeen käyttö innostaa liikkumaan. Ja tarkoitan nyt ihan arkiliikuntaa. Olen tullut huomanneeksi, ettei välttämättä paljon muuta tarvita, jotta ei vallan jähmety vain toimistotuolissa ja sohvalla löhöämään.
Joskin muutaman viikon on mennyt niin kiireessä ja autoillessa, ettei joka tunti ole millään päässyt liikkumaan, niin takaraivossa on alkanut kuitenkin jo takoa automaattisesti - ilman rannekkeen muistutusta - että alas liikkua!

Olen alkanut miettiä, että vastaava ranneke pitäisi olla kaikilla yrittäjillä ja ranneke muistuttaisi milloin pitää myydä, markkinoida, levätä, syödä, hoitaa taloutta jne. Semmoinen aktiivisuusperseellepotkija ;)

Minulle tämmöinen muistuttelija ranteessa toimii. Laite tuntuu toimivan yksinkertaisesti ja hyvin. Vertauspohjaa minulla ei toki juurikaan ole, mutta uutena käyttäjänä pääsin melkolailla heti sisälle miten laite toimii.

Vielä on testaamatta juoksujuttuja ym. Mutta esimerkiksi hengitysharjoituksia ja unen mittarointia olen jo useamminkin testannut. On mielenkiintoista nähdä minkä verran nukun levottomasti ja minkä verran syvässä unessa ja minkä verran hereillä. Stressiin ja jaksamiseenhan näiden seuranta vaikuttaa suoraan.
Mietin toki itsekin aiemmin, että pitääkö kaikkea seurata. No, ajattelen itse niin ettei pidä. Mutta silloin jos haluaa johonkin muutosta, on hyvä voida mittaroida asioita, jotta pystyy tekemään tarvittavia toimenpiteitä juttujen korjaamiseksi johonkin suuntaan.

Jokos kerroin, että aktiivisuusrannekkeeseen tulee myös tekstarit ja puhelut, ei näihin toki voi vastata, mutta helpottaa kyllä säntäilyä. Ei tarvitse aina kaivaa puhelinta taskusta, kun voi tsekata rannekkeesta onko tärkeä viesti tai puhelu. Samoin kalenterimerkinnät näkyvät rannekkeessa. Tykkään kovasti tästä ominaisuudesta! Kyllä tekniikka on ihmeellistä.

Aiemmin ihmettelin, kun kotonamme ei rappusten kiipeily aina tule rannekkeen (Fit Bit Charge 2) laskuriin. Selvittelin asiaa ja sainkin vastauksen, kuten arvelinkin, niin kotona ei GPS aina pysty paikantamaan nousua. Laskuri laskee aina kolmen metrin nousun yhdeksi kerrokseksi. Eihän tämä nyt sinällään haittaa, kun itse tietää että on liikkunut. Mutta teknisenä ja pelillisenä ihmisenä sitä haluaisi että joka päivä saisi kaikki "mittarit" vihreiksi. Edellisessä blogissa näistä mittareista vähän lisää.

Jes, nyt koetan taas palata ruotuun liikunnan ja syömisten suhteen. Tulin koulutusreissusta - itsehän opiskelen juuri tuotekehittäjän erikoisammattitutkintoa Sammon Takojissa ja vedimme parin päivän setin. Enää näyttötutkinto ja se on sitten siinä. Viides tutkintoni. Nyt siis takaisin liikkumaan ja seuraamaan syömisiään. Arkikin hiukan rauhallisempaa kuin viimeisen kuukauden ajan on ollut.

Tärkeintä kuitenkin kokonaisuudessa, että ajatukset alkavat muuttua. Siitä se lähtee! Ainiin, ostin myös verkkovalmennuksen "Mustavyö mielenhallintaan". Tässä käydään läpi juurin näitä mentaalipuolen, eli ajatuspuolen asioita. Tukee hyvin tätä uutta elämänmuutosta. Eihän se päivässä, eikä kuukaudessakaan tapahdu. Omalla tavalla!

Aktiivisuutta kotisairaalassa

Tarinaa aktiivisuusrannekkeesta osa 2.

Mieheni sairastui vakavasti keuhkokuumeeseen viikko sitten ja hän on ollut kotisairaalahoidossa viikon ajan. Tämä on muuttanut liikkumissuunitelmiani melkoisesti ja viikoittaiset pitkät lenkit ovat toistaiseksi pannassa. Vaikka liikkumisen puuttuminen kovasti harmittaakin, on tietenkin ensisijaisen tärkeää että läheiset hoidetaan ensin.

Liikkuminen on jäänyt lähinnä kotona ees taas kävelyksi ja lyhyiksi kauppareissuiksi, isompien lasten kanssa hoitovuoroja vaihdellen.
Onneksi FitBit Charge 2  rannekkeeni muistuttaa minua päivittäin 8-20 välillä liikkumaan edes sen 250 askelta, joka on rannekkeeseeni säädetty suositukseksi. Päivittäinen 10 000 askeleen tavoite ei ihan jokapäivä ole täyttynyt tässä kotisairaalahommassakaan, etenkin kun välillä unet ovat jääneet niin vähälle, ettei ole millään jaksanut välittää liikkumisesta. Ranneke on kyllä kädessä ollut.
Voi olla, että muutamana päivänä stressaannuin siitä, etten päässyt liikkumaan tarpeeksi, kuten olin suunnitellut. En tietenkään syytä ketään. Avauduin pari kertaa aiheesta ystävieni kanssa ja sain tsemppiä. Ihmiset ensin. Tämä toki sparraajana tiedän, mutta tiedättehän te, suutarin lapset ja kengät jne?

Nyt kun mies voi jo hiukan paremmin ja viimeyönä sain nukuttua useamman tunnin putkeen, yritän taas päästä kartalle liikkumisteni kanssa.
Ainakin se 10 000 askeleen päivittäinen annos on saatava täyteen. Lopulta se tulee tosi helposti kun muistaa joka tunti vähän kävellä. En siis malta odottaa, että taas on perhe kunossa ja pääsen pitkille lenkeille. Millaisia numeroita saankaan kasaan?! Minua motivoi kyllä.

Yhden pienen ongelman olen havainnut rannekkeen kanssa: Meillä kotona on kaksi kerrosta, mutta jostain syystä vaikka ravaan rappuja aika usein päivän aikana, ei ranneke laske niitä laskuriin. Todennäköisesti GPS yhteys ei ole rappukäytävässä parhaimmillaan. Toimistolla rappuslaskuri on aina toiminut.
No toisaalta, pääasiahan se on että itse tietää liikkuneensa. Joskin haluaisi sitä että kaikki kirjautuisi, jotta voisi onnitella itseään onnistuneista päivistä liikkumisen suhteen.

Rannekehan synkronoi kännykkäni appsin kanssa aina, kun bluetooth on päällä ja näin listaa tekemisiäni FitBit sovellukseen. Kun päivittäiset tavoitteet on saavutettu, kuvakkeet muuttuvat sinisistä vihreiksi.
Pelillistä liikkumista siis. Motivointia!

Ranneke muistuttaa myös joka tunnin loppupuolella, että muistahan liikkua, muuten sitä kyllä helposti jämähtää paikalleen.
Onpahan tullut siivottua paikkoja tehokkaammin kun on pakko jotain puuhata eikä viitsi vain paikallaan polkea keittiössä - vaikka sitäkin välillä teen... perheen kysellessä että mitä oikein puuhaan ;D

Liikkuminen lähtee siis pienestä. Ja kunhan perhe voi taas hyvin, niin pitkät lenkitkin odottaa - vaikka kylmää onkin - uskon että tulee tänä syksynä/talvena liikutta enemmän kuin koskaan. Asetettakoon tämä lupaukseksi itselleni ja hvyinvoinnilleni. Joskin syksystä näyttää työn puolesta tulevan hyvin kiireinen... hyvä niin, sillä se toisaalta innostaa minua aina vain lisää!

Miten sinä liikut tänään?

Juoksukoulu

Kuten jo edellisessä blogissa kerroin, aloitin tänä syksynä Iwellon juoksukoulun. Kauton Henna minut siihen sai houkuteltua somettamaan ja juoksemaan - joo kyllä se onnistuu yhtäaikaa jos vaan homman taitaa :D

Niin, minähän en ole liikkunut juurikaan sitten nuoruusvuosien, voisi sanoa että 18 vuotta sitten viimeksi lehteä jakaessani Kuopiossa, entisessä elämässä. Sitä ennen pelasin kyllä nuorena, ennen lapsia, sählyä Sisä-Savon sählyliigassa. Rentoa, hauskaa ja innostavaa. 

Urheilu on minulle ollut kuitenkin lähinnä ahdistavaa pakkopullaa - paitsi se sähly. Ala-asteella sain liikunnasta aina numeron 7, teinpä mitä tahansa. Siispä ei innostanut. Lisäksi vaatteet ja välineet ärsyttivät aina. Sain helposti migreenin, eikä tuolloin asiasta edes tiedetty juuri mitään. Lisäksi olin koulukiusattu jonkin aikaa: olin kiusaajien mielestä läski (ja nyt kun kuvia katson jälkeenpäin, niin eipä nyt läskiä kyllä näkynyt missään - toisin on nyt :D ). No, lapset on semmoisia, ymmärrän sen nyt omien lasteni kautta parhaiten. 

Ylä-asteella lähinnä ragesin, enkä liikkunut käytännössä ollenkaan - paitsi kylillä toki kavereiden kaa.  Lukiota kävin pari vuotta Kuopiossa Linnanpellon liikuntalukiossa, mutta sielläkin olin vain siksi, että sinne pääsi heikommilla arvosanoilla kuin muualle. Loput lukiosta suoritinkin Tipulassa, eli Kallaveden lukiossa, koska siellä ei tarvinnut tehdä mitään ylimääräisiä juttuja, kuten liikuntaa. Rimaa hipoen siis mentiin - liikunta oli edelleen pakko pullaa! Ei mun juttu!

Vanhempien kanssa kyllä lasketeltiin lapsena ja siitä tykkäsin kovasti. Täysi-ikäiseksi tultuani yritin kerran ostaa uusia laskettelumonoja, mutta myyjä sanoi minulle, että on niin paksut reidet ettei niihin monoja saa. Ei siis kannata edes yrittää (enkä silloinkaan ollut oikeasti kovinkaan isokokoinen...). No, se siitä. 

Pitäkää liikuntanne. 

Tuli lapset ja rakentamiset ym. Välillä pudotin 30 kiloa, mutta raskausaikana sain kaiken takaisin. Plääh! Että voi olla vaikeaa. Nyt lapset on tehty ja elämä asettunut uusiin uomiinsa ja itsellekin jää aikaa pitää itsestään huolta. Siispä aloin pari vuotta sitten tehdä pieniä lenkkejä tervyhdyttäni pahimmasta home-altistkuksesta ja opittuani elämään sen mukanaan tuoman astman kanssa.

Lenkit pitenivät pikkuhiljaa. Alkoi tehdä mieli lenkille useammin, musiikin kera... ja somen! Tämä oli todella uutta! Viimekesänä ostin jopa kunnon lenkkarit, tosin kerran käytettynä, mutta kunnolliset. Saatoin käydä jo jopa kolme kertaa viikossa lenkillä! Yleenä 5-7 kilometriä kerralla. Tuli hyvä olo! Voittajafiilis!

Keväällä 2016 Henna Kautto ehdotti että lähtisin mukaan heidän juoksukouluun. Nauroin. Oikeesti, minäkö? Mietin ettei Henna ehkä ollut nähnyt minua - paisunutta tätiä. En minä ole mikään atleetti joka pystyy ikinä juoksemaan. Mistähän hän oli tämän edes keksinyt? Toki kun sometin ja sometan paljon, niin hän toisaalta tiesi, että olen yllytyshullu savolainen...  kun vain sometus mainitaan... niin johan lähtee! ;)

Ja niin kävi. Mukaan lähdin ja tehtiinpä videotakin: Pullukatkin rohkeesti mukaan, kaikkee jännää pitää kokeilla! En ole katunut hetkeäkään, olen ylpeä itsestäni ja tähän astisista suorituksistani liikkumisen suhteen. Juoksukoulun ryhmä on ollut äärimmäisen kannustava valmentajat mukaan lukien. Missään kohdassa ei ole tullut sellaista oloa, että mitä hittoo teen täällä, päinvastoin. Porukka kannustaa. Vaikka olen meinannut jo pari kertaa louvuttaa, etenkin kun sairastin pari viikkoa ja tuntui että noniin, siinä se taas oli. 

Pelottavat testit!

Tänään tehtiin testit, samat mitkä ekalla kerralla. Jotta päästään vertaamaan edistystä. Apua! Meinasin ensin jättää menemättä, koska mielestäni en ollut onnistunut saavuttamaan mitään tuloksia vielä. Päätäkin särki niskojen vuoksi koko päivän. Jotenkin kuitenkin - ehkä aktiivisuusmittarini vuoksi - sain lähdettyä mukaan tälläkin kertaa. 

Matka on vielä pitkä fyysisesti, jos oikeasti aion joskus juosta edes sen kilometrin... viisi kilsaa... 10 kilsaa... ?! :O Mutta saapa nähdä!

Tähtään nyt ensin siihen kilometrin juoksuun. Otetaan seuraava etappi sen jälkeen! Pienin askelin, kun onnistuu, niin innostuu! Tästä kirjoittelin ed. julkaisussani. 

Lupasin kirjoittaa tähän myös harjoitukseni tulokset, mitkä eivät todellakaan ole vielä hääppöisiä, mutta minulle ne ovat saavutuksia! Muullahan ei olekaan väliä. Ylitin jo nyt itseni ja aion tehdä sen vielä monta monta kertaa! Kiitos jo nyt valmentajille Hennalle, Hillalle sekä Heikille ja tietty koko tiimille sekä miehelleni ja kaikille läheisille, jotka olette tsempanneet tällä matkalla. Matka ei pääty, vaan nythän se vasta alkaa! Tsemppiä ja kannustusta tarvitaan paljon. Samoin kuin yrittäjyydessäkin. Näen tässä tosi paljon yhtymäkohtia.

Näin sinä kävi - katsotaan millaiset nämä tulokset ovat keväällä:

• Kävely 300 metriä: eka juoksukoulu 2.32 - 12.10. tulos:  2.28
• Juoksu 300 metriä: eka juoksukoulu 1.52 - 12.10. tulos: 1.35
• Kyykky: 17 kpl - 12.10. tulos: 19 kpl
• Punnerrus: 10 krt - 12.10. tulos: 13,5 krt
• Vatsalihakset: 5kpl - 12.10. tulos: 10 kpl

Innostuneena liikkumisesta, vihdoinkin!

Tässä vielä FB-live lähetyksen tallenne testien jälkeen <3 p="">

Fitbit Charge 2 testaajana - ensi tutustuminen

Olimme edellisenä viikonloppuna mieheni kanssa Brysselissä Henna Virkkusen vieraana tutustumassa EU-parlamenttiin, komissioon, NATOon sekä Suomen lähetystöön. Matka oli mahtava - jo ihan sen takia, ettemme olleet olleet kahdestaan reissussa sitten häämatkamme 2002... eli 14 vuotta sitten. Teatterireissuilla oltiin kyllä käyty joitakin vuosia sitten, yhden yön reissuina, mutta tälläinen pidempi "hanimuun" on vain jäänyt tekemättä. Lapset ovat olleet pieniä ja yrittäjillä aika ja rahakin on ollut usein kortilla.

Tutustuimme reissulla uusiin mahtaviin tuttavuuksiin ja olihan siellä toki useita jo entuudesta tuttujakin. Brysselissä oli samaan aikaan myös maratoonitapahtuma, johon en nyt vielä ollut osallistumassa, vaikka juoksukoulua olenkin syksyn ajan käynyt. Kunto on tosin lähtenyt aika takamatkalta, joten töitä on vielä todella paljon! Mutta nälkä tuntuu kasvavan syödessä... tai siis kävellessä.. ja juostessa! Sanoin etten koskaan kyllä juokse. Mutta pieniä pyrähdyksiä ja useita kävelylenkkejä tehneenä, olen alkanut ajatella juoksua yhä enemmän. Erityisesti minua motivoi reissulla tapaamani Ville Virkkunen joka juoksi ensimmäisen maratooninsa Brysselissä. Eihän siinä muuten mitään erikoista ole, mutta Ville ei myöskään ole atleettirakenteinen kuten en minäkään, mutta silti hän juoksi! Siispä minäkin voin vielä joskus onnistua tässä, kuten yrittäjyydessäkin.

Harjoittelua, harjoittelua ja harjoittelua - visio silmissä!

Juttelin reissussa paljon myös Medita Communicationin Tiinu Wuolion kanssa ja hän kysyi, että onko minulla aktiivisuusranneketta ja bloggaanko minä henkilökohtaisesti - ja tehän tiedätte, että bloggaan. Ja ei, minulla ei ikinä ole ollut aktiivisuusrannekkeita.
Teknisenä ihmisenä tiedän suunnilleen, mistä on kyse, mutta muuta en sitten tiedäkään. Siispä olen hyvä noviisi testaaja.

Ja eikun aktivoimaan!

Piuhat koneisiin, appsit kännyyn ja asetukset laitteeseen ja räpläämään. Niin ja pakkohan se oli heti nopealle lenkillekin lähteä.

Laitteessa hauskaa on se, että näen siitä suoraan kuka soittaa tai tekstaa tai millaisia tapahtumia kalenterissani on tulossa - en siis tarvitse kokoajan kännyä vilkuilla enää. Pokemoneja tällä ei vielä voi kyllä metsästää :(

Äkkiseltään pääsin nopeasti perille jutuista, mistä on kyse. Toki vielä pitää muutamaa kohtaa setviä, mitä mikäkin juttu tarkoittaa ja milloin pitää täpäyttää ja millon painaa tai napauttaa...

Ensimmäisellä lenkillä oli kylmä, koska eletään lokakuun puoliväliä - siispä näytön täppääminen ei välttämättä heti pelittänyt kylmällä sormella. Täytyy testailla onko tähän olemassa jokin toinen vaihtoehto, näköjään näyttöä ainakin voi muokata asetuksista (läppärillä), jotta näen pulssin ja asekeleet samalla näytöllä helposti vilkaisulla.

Omat pienet tavoitteet...


Pienestä se lähtee!
Sen jo tiedän, että päivässä pitää vähintään 10 000 askelta kävellä niin on aktiivinen... sykkeistä en paljoa tiedäkään. Täytyy perehtyä. Ja arvaan, että tuhannet somekaverit alkavat kyllä antaa vinkkejä tästä. Niin ja Iwellon juoksukoulussa valmentajilta tulee lisää opastusta. Eli kyllä tässä vielä proksi kehitytään ;)

Täytyy myöntää, että en ollut ikinä ajatellut täläisen laitteen hankkimista, mutta kun tiesin että pääsen tätä testaamaan, aloin kiinnostua ja nyt minua suunnattomasti inspiroi liikkuminen tekniikan kera. Sorry, mutta minä vaan oon semmonen. Nautin tekniikasta ja se motivoi minua tekemään asioita! Kukin tyylillään, eikös!

Elämäntaparemontti 

Tämän vuoden ajan olen yrittänyt luotsata itseäni kohti jonkinlaista elämäntaparemonttia: liikuntaa lisää, ruokavaliota tarkkailemalla ja muutenkin vähän enemmän jaksamiseen keskittyen.  Nyt minulla on aikaa siihen, kun lapsetkin ovat jo kaikki koululaisia ja osaan aikatauluttaa elämääni uudella tavalla. Ja isoin juttu: olen päässyt astmani kanssa sinuiksi (tämähän tuli muutama vuosi sitten homeesta, eli aika uusi juttu minulle) ja voin taas fyysisesti hyvin. Liikkumisesta on tullut ilo. Ilo, jonka avulla tunnen jaksavani vieläkin enemmän!

Jatketaan siis testailuja, löydät juttujani myös somesta, mm. Facebookissa lähetän usein live-lähtyksiä. Niin tänäänkin.
Alla linkissä tämän päivän testaamisvideo. Joskin laatu ei noissa FB-lähetyksissä ole aina mairitteleva, mutta jotain sisältöä kuitenkin =)

Pysy mukana - ja lähde joskus virtuaalilenkille mukaani!

Vaihtoehto oppimiselle - Steinerkoulu

Vaihtoehto oppimiselle

(Julkaistu alunperin Jyväskylän Steinerkoulun blogissa 18.9.2016)

Olen Sanna Jylänki, neljän lapsen äiti, yrittäjä sekä aktiivinen somettaja sekä verkostoituja. Lapsistamme kolme käy Jyväskylän Steinerkoulua ja neljäs, vanhimmainen on jo ammattikoululainen ja käynyt kokonaan tavallisen peruskoulun. Myös kaksi seuraavaksi vanhinta ovat käyneet ensimmäiset vuodet tavallista koulua, joten meillä on paljon vertauspohjaa.

Aikoinani minäkin pidin Steinerkoulua outona paikkana, koska en ollut perehtynyt asiaan ja olin kuullut vain ”huhuja”. Kun kolme vuotta sitten alkoivat yhdellä lapsellamme vaikeudet tavallisessa koulussa, päädyimme verkostojeni kautta tutkimaan Steinerkoulua vaihtoehtona. Kyselimme tutuilta kokemuksia ja luimme asiasta paljon.

Oppia tekemällä. Ihmisenä kasvaminen.

Yrittäjäperheessä olemme tottuneet tekemään asioita eri lailla ja toki sama heijastui myös lapsiimme. Valitettavasti tavallisessa koulussa kaikkien opettajien kohdalla tämä kokeiluhaluisuus ei tullut kysymykseenkään, vaan kaikki olisi pitänyt tehdä samalla kaavalla. Niinpä tämä aiheutti huomattavia ristiriitoja tuolloin. Meidän maailmassamme kun jokainen on yksilö ja tekee asioita eri tavalla, silti onnistuen ja oppien. Jälkeenpäin olen miettinyt, että kunpa olisin aikoinani itsekin päässyt Steinerkouluun ja olisimmepa jo esikoisen kohdalla tienneet etsiä tätä vaihtoehtoa. Niin paljon steinerilaisuus on muuttanut lapsia ja elämäämme. Koko perheen elämää.

Koulusta tuli paratiisi!

Kun ensimmäinen steineriin tullut lapsemme oli käynyt koulua puoli vuotta, oli koulusta hänelle tullut paratiisi, entisen koulukauhun sijaan. Kouluun oli ihana mennä ja lomatkin tuntuivat turhilta. Oli kiva olla koulussa, oli ihanaa saada huokaista – nyt tiedämme että lapset saavat kasvaa omiksi persoonikseen turvallisesti kokeillen. Puolen vuoden jälkeen päätimme, että nuorimmaisemme saa aloittaa koulutaipaleensa Steinerissa ja samaan syssyyn siirsimme kolmannenkin samaan kouluun.

Jokaisen kohdalla iloa ja riemua on joka päivä. Koskaan ei enää kouluun lähteminen ole ollut ikävää. Joka päivä koulusta tullessa kaikilla on kerrottavana vain mukavia asioita. Toki joskus on pieniä murheitakin, mutta ne selvitetään aina heti yhdessä. Perhe, lapset, opettajat, vanhemmat. Yhdessä – mutta jokaista kunnioittaen. Puhuen yhdenvertaisesti.

Yhdessä kehittäen

Yrittäjänä sitä monesti vertaan omia toimintatapojani steinerilaisuuteen, tekemällä oppien, yksilöllisyys huomioiden! Se tuottaa mielihyvää ja siten oppii parhaiten. Innostus säilyy. Eihän tämä malli tietenkään kaikille sovi, mutta uskon ja tiedän, että hyvin monelle sopii varmasti! Rohkaisenkin kaikkia tutkimaan tätä vaihtoehtoa lapsensa koulutielle. Kokemuksesta voin sanoa, että kesken lukuvuoden tai jo alkaneen koulutienkään vaihtaminen ei ollut tippaakaan ongelmallista. Kaikki sujui kivutta ja arki rullaa nykyisin ihanasti. En voi kuin olla kiitollinen tästä opinahjosta, joka päivä!

Innostuin koko jutusta niin paljon, että halusin mukaan myös kehittämään koulua, jotta useampi perhe löytäisi tämän mahtavan mahdollisuuden. Siispä lähdin melko pian mukaan myös vanhempien tukiyhdistykseen, joka ylläpitää tätä yksityistä koulua. Oma osaamiseni painottuu etenkin markkinointiin jota tarvitaan ihan yhtälailla kouluissa, yhdistyksissä, yrityksissä, oppilaitoksissa, julkisella puolella kuin monessa muussakin paikassa. Meidän yhdessä pitää kertoa mitä olemme, mitä teemme ja miksi tulla juuri meille. Arkisia juttuja siis. Ei mitään sen ihmeempää.

Värikästä ja ihanaa syksyä sinulle!

Sanna Jylänki

Yksinyrittäjäkin on tärkeä!

Yrittää yksin - onko vakavasti otettava?

Lukiessani kesän alussa paikallista yrittäjälehteä, tulin surulliseksi. Lehdessä on lähes 100%:sesti juttua johtajuudesta. Kasvu, johtaminen, Startup-yrittäjyys, työllistäminen ja menestyminen. Ovathan nämä kaikki toki upeita ja tarpeellisia asioita ja niitä Suomi nyt todella tarvitsee. Mutta tässä hypetyksessä unohtuu hyvin usein pienet puurtajat, aihe, josta jaksan pitää ääntä. Yksinyrittäjät, kaksinyrittäjät. Pienen putiikin pitäjät, kouluttajat, konsultit, käsityöläiset...

Unohtuu, että isossa kuvassa monet näistä pienistä ovat osa jotain isompaa kokonaisuutta, vaikka panos voikin olla pieni, se voi silti olla elintärkeä isompaan kokonaisuuteen. Kuitenkin edelleen, nämä pienet valitettavan usein jäävät huomiotta. Moni pienyrittäjä onkin kyllästynyt tähän ja kapinoi hiljaa tai somekanavissa aiheesta. Siksi tästä kirjoitan nyt taas, lukuisten pienyrittäjien suulla.

Törmään myös huolestuttavan usein sellaiseen puheeseen, että yksinyrittäjä ei ole uskottava jos ei palkkaa ketään, eikä siksi heihin kannata panostaakaan! Tämä on suuren suurta puppua, tietämättömyyttä. Jos olet lähtenyt liikkeelle isoilla panoksilla ja isolla tiimillä, et pysty ymmärtämään tätä kenttää. Minä ymmärrän, olen ymmärtänyt jo yli 10 vuoden ajan.

Kasvu on moninaista!

Moni yksinyrittäjä ei koe isojen juttuja omakseen, koska kasvuun liittyvät asiat tuntuvat olevan liian isoja, liian tavoittelemattomissa olevia. Unelmissaan moni meistäkin toki haluaa kasvaa, vaikka vain liikevaihdon kasvua, yrittäjänä kasvamista jne. vaikkei työllistämään koskaan ryhtyisikään. Kasvun kasvot ovat monenlaiset, kullekin meistä erilaiset. Usein on niin, etteivät pienet vaan yksinkertaisesti ehdi tai osaa lähteä hakemaan tähän apua.

Mitä johtamiseen tulee, niin kyllä yksinyrittäjäkin tarvitsee johtamista. Itsensäjohtamista ennenkaikkea. Myös PPY:tä eli PirunPientäYritystä pitää johtaa. Tällöin tosin kyse on vähän erilaisesta johtamisesta kuin työllistävissä yrityksissä. Vaikka työllistäähän se yksinyrittäjäkin, itsensä! Pidetään siis pienistä kii!

Millainen on yksinyrittäjä?
Tutustutaanpa tähän vekkuliin kaveriin lisää.

Yksinyrittäjä on sitkeä sissi ja tottunut luovimaan. Käytännössä jokainen yksinyrittäjä lähtee yrittäjäksi unelmastaan: saa tehdä sitä mitä haluaa, just siten miten tahtoo. Kukaan ei määrää, kukaan ei käske. Toisaalta se on toisinaan juuri se ongelma, kun kukaan ei käske. Miten saada hommat tehtyä?

Toiset meistä haluavatkin tehdä töitä yksin, keskittyen vain ja ainoastaan omaan tekemiseen. Toiset meistä taas verkottuvat aktiivisesti. Osalla on myös aito tahto joskus työllistää, ainakin ottaa osakkaita yritykseensä. Kaikki tavat ovat ihan yhtä hyviä tapoja yrittää. Joidenkin meidän liikevaihto on häthätää 12 000 € vuodessa ja toisilla taas 100 000 €, jopa enemmänkin. Allekirjoittaneella oli aikoinaan lähes puoli miljoonaa liikevaihtoa edellisessä bisneksessä, ”yksin”. Tässä kohtaa isommat toimijat ajattelevat, ettei tämmöisillä "kärpäsen kakoilla" siis yksintekijöillä, ole yhtään mitään merkitystä. Ei heitä tarvitse edes kuunnella. Vaan entäs jos se on vasta alkua? Kaikki me kaikki jostain ollaan aloitettu, aina on lähdetty liikkeelle pienestä, alusta. Ja etenkin se, että pieni on usein osa isompaa verkostoa.

Tarvitaan tahtoa, tekoja, verkostoja ja uskoa tulevaan.

Yksinyrittäjä vastaa kaikesta

Yksinyrittäjä vastaa tietenkin kaikesta yksin. Markkinoi, myy, hoitaa talouden, siivoaa, rakentaa, järjestelee, johtaa itseään, verkostoituu, tekee työn, setvii byrokratiaa, budjetoi, laskelmoi, räknää, tuumaa, hoitaa suhteita, iloitsee, suree... välillä yrittäjä yrittää pitää huolta myös yksityisasioista kesken työpäivän. Ilman varmaa tuuraajaa.

On totta, että monen meistä olisi hyvä ymmärtää, että rahalla tehdään rahaa ja käsillä tehdään leipää. Eli yrittäjän tarvitsee sijoittaa rahaa vaikkapa markkinointiin, kirjanpitoon, siivoamiseen, tuuraamiseen, kehittymiseen jne. Näin olisi mahdollista kasvaa jollain tavalla, joskus. Keskittyä omaan tekemiseensä, ja jaksamiseen, ja siihen mikä tuottaa. Kasvaa siinä mielessä, että saisi edes itselleen kohtuullista palkkaa. Ettei yritystoiminta olisi vain kallis harrastus. Tarvitaan tahtoa, tekoja, verkostoja ja uskoa tulevaan.

Pelkästään valittamalla ei tässäkään asiassa saada mitään aikaan!

Itse tekemällä säästöä!

Teen itse ja säästän, ei itseasiassa pidä paikkaansa. Tässä meillä monella pienellä olisikin opettelemisen aihetta. Tätä moni meissä juurikin väheksyy, koska emme uskalla ostaa apua. Tiedän kyllä, rahat ovat etenkin alussa ja isompien haasteiden kohdatessa tosi tosi tiukilla, mutta tiedän kokemuksesta, että kun on itse avoin, tämäkin puoli järjestyy hyvällä yhteistyöllä ja sopivilla sopimuksilla - sekä luovuudella! Rohkeudella, yrittäjäriskillä. Vaikka yrittäjän matkaan silloin tällöin tuleekin lähes aina myös mutkia, on tuolloin hyvä ymmärtää hakea apua. Vaikka se vähän maksaisikin, maksaa se jossain vaiheessa itsensä takaisin!

Sitä on yksinyrittäminen.

Vinkkinä yrittäjäjärjestölle ja muille yrittäjien kanssa toimiville: Järjestäkää erikseen yksinyrittäjille tapahtumia, viestintää, uutiskirjeitä ja koulutuksia, sillä yksinyrittäjän arki on kuitenkin hyvin erilainen kuin isomman yrityksen arki. Kentällä olisi paljon sanottavaa, kun joku ehtisi kuunnella, aidosti! Välillä toki pitää ristiinkin verkottua, mutta uskokaa minua, tämä kenttä kaipaa paljon omia juttuja samanhenkisessä porukassa!

Luehan syksyn starttilukemisena myös vanhempi bloggaukseni Millainen on yrittäjä.

T. Sanna Jylänki

(Juttu on alunperin julkaistu Suomen Yrittäjien yksinyrittäjät blogissa kahdessa osassa: Yrittää yksin, onko vakavasti otettava? sekä Millainen on yksinyrittäjä?)

Sanna on innostava kannustaja, yrityssparraaja. Hän kehitti vuonna 2011 yrityksensä Redesan Oy:n joka tarjoaa pienyrittäjien sparrauksen lisäksi yritysneuvontaa yksityisesti. Sannan erikoisvahvuuteen kuuluu myös IT:n ja somen tuntemus, joista hän puhuu selkeällä ihmisten kielellä, kuten yrittäjien asioista yleensäkin. Sanna katsoo asiaa aina monelta kantilta ja käsitteleekin ihmistä ja liiketoimintaa aina kokonaisuutena. Päänä ja olkapäänä. Sanna on aktiivinen somettaja, mutta myös asioiden ajaja ja toimiikin monessa mukana, niin yrittäjäjärjestöissä, kuin politiikassakin. Yrittäjien vuoksi!

Stressi syntyy useimmiten epävarmuudesta

Aamun Hesarin kolumni sai minut puhelemaan uudessa Facebookin Live lähetyksessä stressistä.

Kolumni löytyy täältä.

Kuuntele videolta, miten yrittäjyys, stressi ja epävarmuus liittyvät toisiinsa:

Stressi syntyy epävarmuudesta, ei useinkaan kiireestä
Julkaissut Sanna Jylänki 24. helmikuuta 2016

Liekeissä!

Sormia kuumottaa, aivoja kuumottaa, ideoita pursuaa... olen liekeissä!

Kun perustin Redesanin viisi vuotta sitten, olin liekeissä. Liekeissä jotka roihusivat rajusti pari ensimmäistä vuotta. Olisivat roihunneet pidempäänkin, mutta homesairastuminen pudotti kaikelta jonkin verran pohjaa pois. Ei kuitenkaan sammuttanut liekkiä. Liekki oli muutaman vuoden ajan vain pienenä mielessä... jossain kaukana, jossain missä se ei edes lämmittänyt. Sen jotenkuten näki kyllä ja muisti sen olemassa olon - mutta siihen se jäikin. Tiesin että eräänä päivänä taas saan sen roihuun. Askel kerrallaan.
Ja sainkin!

Vaikka "katastrofin" jälkeiset aallot vaikuttavat vieläkin niin terveydessä kuin taloudessakin, on taas liekki voimistunut niin että se taas lämmittää ja pistää tekemään. Tekemisen palo on palannut. Olen liekeissä.
Kolmen vuoden ajan oli vain kerättävä itseänsä ja kasattava voimia, hidastettava, jaksaakseen jonain päivänä taas paremmin. On myönnettävä, että välillä mietin, laitanko kaikki jäihin. Lähdenkö palkkatöihin, pääsenkö helpommalla. Jaksanko enää löytää sitä intoa ja virtaa mikä sai minut perustamaan Redesanin suurine visioineen. En lähtenyt. Kokeilin kyllä, mutta vain huomatakseni ettei se ole se minun juttu. En saa siitä kiksejä - teen sitä vain rahasta, en palosta. Ja tarvitsen paloa jaksaakseni puurtaa. Se palo on yrittämisessä, kehittämisessä, ihmisten auttamisessa, innostamisessa ja kannustamisessa.

Uskon, että eräänä päivänä saan kirjoittaa nämä kaikki vastoinkäymiset johonkin kirjaan - antamaan voimaa ja energiaa toisille samoissa ongelmissa kamppaileville. Siihen kirjoitan kaiken auki. Ihan kaiken.

Mitä olen oppinut? Tiedän tarkalleen ottaen, omasta kokemuksta, mitä on käydä pohjalla. Mitä päässä liikkuu, miten sieltä voi selvitä, miten ajatukset risteilevät, miten usko kaikkeen horjuu, miten ihmiset tukevat hädässä pyydettäessä. Ja senkin, mitä jotkut luulevat sinusta tietävänsä - kun samaan aikaan olet aivan loppu ja haluat vain paeta pois kaikkea. Tiedän nyt entistäkin paremmin tämän kaiken. Ja tiedän että olen päässyt pahimman yli. Vielä kestää vuosia, että olen täysin kunnossa tapahtuneesta, mutta nyt jo tiedän että into on palannut.

Uudet tiimit, uudet ideat, entistä selkeämmät visiot - unelmien toteutukset. Tieto siitä, mikä on mun juttu ja mitä kaikkea aion vielä toteuttaa.

Olen liekeissä! Ja sen tulokset tulet näkemään vuoden ja parin sisällä. Enempää en voi vielä sanoa, mutta se on jotain, mikä tulee sinunkin elämääsi vaikuttamaan. Tiedän sen. Näen sen.

Voimia päivääsi - usko pois, minä tiedän - Huomenna on uusi päivä!

Kun maailma tuntui kaatuvan perjantaina 18.9.2015

Lupasin Facebookissa etten enää kirjoita lakkopuuhista, mutta sen verran joudun sanaani pyörtämään, että yhden blogin vielä aiheeseen liittyen pläjäytän maailmalle. Meilissäni nimittäin eilen illalla odotti tallenne Yle Keski-Suomen radiohaastattelusta perjantailta 18.9.2015. Minulta ja Finnchatin Roope Rämäseltä haluttiin kuulla yrittäjien ajatuksia hallituksen toimista. Minun kohdalla yksinyrittäjien näkökulmaa ja Roope kertoi puolestaan hienosti työllistävän kasvuyrityksen näkökulmaa. Kiitos toimittaja Jussi Lindroosille tallenteen lähettämisestä ja jutun tekemisestä.

Ilmassa oli jopa pelon ilmapiiriä ennen perjantaita 18.9.2015 sekä kyseisenä päivänä. Moni sanoi, että jotain pahaa tapahtuu. Mitä sitten tapahtui?

Minun maailmankuvaani on aina kuulunut katsella asioita monelta kantilta, kokonaisvaltaisesti, erilaisia mielipiteitä kuunnellen ja asiaa sitä kautta "mutustellen". Mihinkään asiaan kun ei ole sitä yhtäoikeaa vastausta ja aina väistämättä jotakuta sattuu tai joku ei tykkää. Niin se maailma vaan aina on mennyt ja tulee aina menemään. Meidän jokaisen on tahoillamme muodostettava asioista omaan tarpeeseemme riittävä käsitys ja toimittava sen mukaan. Vaikkakin liian usein monen tulkinta rajoittuu vain yhteen näkökulmaan ja sitä kautta fiilikseen, että maailma rojahtaa niskaan justiinsa. Isommassa mittakaavassa kun asiaa on tavallaan helpompi tarkastella, sen sijaan että lukittuisi vain yhteen näkökulmaan. Toisinaan on hyvä antaa vain aikaa ja pyrittävä olemaan miettimättä ihan kaikkea mitä eteen tulee. Yrittäjänä tämä taito auttaa huomattavasti arjessa.

Koska olen jo vuosia toiminut pienyrittäjien, etenkin yksinyrittäjien kanssa olen samalla saanut jonkinlaisen asiantuntija-aseman kentän parissa työskennellessäni. Tästä syystä minulta kysellään usein kentän mielipiteitä ja ajatuksia monenlaisiin yhteyksiin. Eihän tässäkään asiassa minulla tietenkään ole koko maailman tietoa, ei edes suomen mittakaavassa. Mutta aktiivisena somettajana, verkostoitujana sekä kirjoittajana ja lukijana on näkemykseni melkoisen kattava tällä saralla. Minulle uskoudutaan ja kerrotaan tarinoita, joita ei ole muille koskaan kerrottu, eikä tohdittaisi kertoakaan. Tämä on suuri rikkaus, jonka avulla voin tällä kentällä työskennellä entistäkin avarakatseisemmin asioita edistäen. Pienin askelin.

Viesti, mitä moni pienyrittäjä haluaa eteenpäin viestiä, on se, että eteenpäin on vain mentävä, tavalla tai toisella. Jos luemme liian paljon uutisia ja alamme vouhkata joka asiaan, menetämme vain aikaa ja energiaa. Kun bisneksen teon kannalta oleellisinta olisi keskittyä hankkimaan asiakkaita, kehittämään yritystä ja pitämään omasta jaksamisestaan huolta. Kirjoittelin tästä myös Redesanin blogiin.

Vastakkain asettelua olen aina inhonnut ja karttanut. En vain voi sitä ymmärtää. Emme voi missään maailmankolkassa toimia asetellen asioita mustavalkoisesti vastakkain. Ei. Meidän on tehtävä yhteistyötä. On pystyttävä keskustelemaan erimieltä olevien kanssa, yritettävä ymmärtää ja kuunnella myös sitä toista osapuolta ja pyrittävä löytämään yhdessä selviytymiskeinoja eteenpäin mennäksemme. Aina se ei suinkaan ole helppoa. Mutta välttämätöntä se on.

Jos itse palkkaan jonain päivänä henkilökuntaa, haluan että voimme sopia asioista yhdessä, siten että molemmat ovat tyytyväisiä. Siitähän kaikessa on kyse. Yhdessä sopimisesta, yhdessä tekemisestä, yhdessä oppimisesta, yhdessä erehtymisestä, yhdessä onnistumisesta.

No, perjantai meni ja lauantai tuli ja sunnuntaikin. Huomenna tulee maanantai ja hommat jatkuu. "Elämä jatkuu niinkuin sade" - kuten CMX laulaa. Ilmassa on avoinaisia asioita, niitä tulee aina olemaan ja niitä on aina ollut. Tutkaillaan siis maailmaa, monelta kantilta, mutta pyritään myös keskittymään omiin tekemisiimme, lopulta sillä on kaikista eniten merkitystä. Annetaan oma osamme, tehdään sitä mikä vie meitä eteenpäin. Nautitaan elämästä, kaikesta huolimatta. Elämä on ihmisen parasta aikaa :)

Jos haluat kuunnella millaisia ajatuksia radiossa ilmoille kannoin, kuuntele juttu tästä. Myös Yle Keski-Suomen uutissivulla on lyhyt kirjoitettu yhteenveto haastattelusta täällä. 

Hitokseen laiska!

Pitäisi tehdä yhtä ja toista, olisi aloitettava jotain ja jatkettava toista aiemmin kesken jäänyttä hommaa. Hommia riittää listalla, eikä lista tunnu loppuvan koskaan. Laiskottaa, tympäsee ja ärsyttää. Kuka ottaisi niskasta kiinni ja käskisi hommiin? Motivaatio on kadonnut, tai ainakin jossain piilossa - piilottelee kuin vettä pelkäävä kissa, eikä halua tulla ulos. Ei edes makkaran palalla houkuttelemalla. Pahinta on se, että se makkaranpalakin on hukassa, totaalisesti! Ei tuoksu, ei innosta. Laiskottaa.

Niin on laiskaa että hävettää!

Tuntuuko tutulle? Minusta ainakin tuntuu, että olen oikeasti ihan sika laiska. Saan tehtyä aivan liian vähän asioita. Samaan aikaan tiedän että niin asiakkaissani, läheisissäni kuin ystävissänikin asuu samanlainen laiskuus. Laiskuus, joka on täysin luontaista ihmiselle, laiskuus joka itseasiassa on se joka lopulta ajaa tekemään niitä parhaita juttuja, tehokkaimmin! Siis että mitenkä?

Niin, kun on laiska sitä alkaa keksiä jotain millä pääsisi helpommin pisteestä a pisteeseen b. Aikansa mietittyään tähän löytyy vastaus. Ja silti samaan aikaan tunnemme itsemme ärysttävän laiskoiksi, niin laiskoiksi että hävettää! Eikä sitä ainakaan kehtaa kellekään kertoa, ei ääneen, saatikka että kirjoittaa blogiinsa, että kylläpä hitto laiskottaa!

Eikös meidän pitänyt kirjoittaa vain niistä asioista mitä olemme saaneet aikaan, eikä siitä mitä emme ole saaneet aikaan, saatikka että olemme olleet oikeastei ja todistettavasti laiskoja?
Ei maailma laiskoja elätä, sanotaan jossain isommassa jutussa. Kuitenkin ne suuurimman laiskuuspisteen saavuttaneet ne vasta keksivätkin niitä parhaita ideoita päästäkseen paremmin ja nopeammin tuloksiin. Meidän siis tulisikin tuntea laiskuttaa ihan rehellisesti aika-ajoin!
No, eihän se lyhyin ja nopein tie suinkaan ole aina se oikea, mutta se voi olla se ratkaisevin tekijä. Vaikka joskus tippuukin korkeelta ja kovaa. Kun yritti vaan päästä helpommalla.

Minä olen taas tänäänkin ollut laiskana. Vaikka heräsin aamulla 7.00 viedäkseni pojan parturiin, käydäkseni töissä muutaman tunnin, pitääkseni lounaspalaverin yrittäjäkaverini kanssa, ehtiäkseni laittamaan nuoremmille ruokaa kotiin, ehtiäkseni raportoida työtekemisiä, muistaakseni pestä vähän pyykkiä ja heittääkseni välillä tiskitkin koneeseen, kirjoittaakseni pari sivua kirjaa ja yhden blogin ja somettaakseni hiukkasen. Silti tunnen itseni äärimmäisen laiskaksi. En vain saa tehtyä tarpeeksi. Tunnen oloni riittämättömäksi. Vaan kuka sen määrittää mikä riittää ja mikä ei? Milloin on tarpeeksi, milloin ei? Jonkun mielestä teen liikaa ja jos taas läheisiltä kysytään, niin liian vähän. Koetapa siinä sitten olla. Laiskana, mutta liikaa tehneenä?

Riittämättömyys lähtee kuitenkin syvältä meistä itsestämme, mihin vertaamme tekemisiämme. Toisiin ihmisiin tai omiin aiempiin tekemisiin? Tärkeintä olisikin miettä omia päämääriä, mitä haluan saavuttaa, missä haluan tulla hyväksi, millaisella aikataululla. Josko vain laittaisin kalenteriin etapin milloin on tehtävä mitäkin. Otettava itse itseään niskasta kiinni ja tartuttava toimeen. Vaikka hitokseen laiskottaakin!

Toisaalta aivot saavat virtaa juuri laiskottelusta, kunhan jossain vaiheessa löytää jonkin inspiraation lähteen, jolla homma taas käyntiin lähtee. Siispä laiskotellaan ihan luvan kanssa välillä! Ja sitten ne muut hetket ollaan tomeria ja toimeliaita. Kaikkea sopivassa suhteessa - omaa elämää vartenhan tässä ollaan. Vai mitä?

Laiskottelemisiin!

Yrittäjän HätäApuPalveluseteli

Ajat ovat vaikeita monelle yrittäjälle. Kauppa ei käy, asikkaita ei näy, oma jaksaminen on loppu tai loppumassa. Rahat on loppu, ideat on loppu, elämä tuntuu kaatuvan niskaan ja yritys talousvaikeuksiin. Päässä pyörivät enää vain mustat ajatukset, miten jaksaa enää päivääkään. Selviääkö tästä ikinä?

Tiedän kokemuksesta että monesta sotkusta ja mutkasta voi selvitä, kunhan vain löytää kanavat mistä apua saa. Mutta moniko jaksaa enää edes etsiä? Ja vaikka etsiikin, löytääkö ja jos löytää onko rahaa ostaa apua - osataanko ja halutaanko tarjota oikeaa apua oikeissa paikoissa?
Monesti kun avuksi riittää kuuntelu, kannustaminen, tsemppaaninen, yhdessä ideoiminen ja ehkä ovien avaaminen. Itse ei enää näe metsää puilta.
Joskus tarvitaan konkreettisesti auttavia käsiä, pään ja olkapäiden lisäksi. Käsiä ei kuitenkaan yleensä saa ilmaiseksi, eikä surkeimmalla hetkellä ehkä enää löydä mistään rahaa jolla maksaa apu. Usko on mennyt, toivo on loppunut, unelma murentunut. Enää ei uskalleta välttämättä kertoa missä jamassa olemme, hävettää.

Olen jo kauan puhunut eri foorumeilla hädässä olevien yrittäjien auttamisesta. Julkisella taholla tätä vain ei ole oikein otettu vakavasti - kaatukoot jos eivät toimi. Yksityiselläkin puolella apu keskittyy yleensä niihin suurimpiin firmoihin, joille on luvassa kaikenmaailman tukia - ainakin heillä on enemmän porukkaa ottamassa asioista selvää. Yksinyrittäjällä tilanne on toinen. Ei ehkä ole ketään muuta jakamassa tuskaasi. Kenelle voisi edes soittaa, ilman että sinua vähätellään tai sinulle nauretaan ylimielisesti? "Se on katsos silleen, ettei kaikista ole yrittäjiksi"...

Luin juuri jutun lampurista, joka päätyi siihen viimeiseen lopulliseen ratkaisuun.  Tämän tyyppinen tarina on tänäkin päivänä valitettavan totta monen yrittäjän kohdalla. Miksei meillä ole juuri mitään apuelementtejä? Tai jos on, ne ovat niin pitkissä kantimissa byrokratian ja monen luukun ja puhelun takana, että kuolema koitti jo, itselle ja yrityselle. Miksei tälle ole jo tehty jotain?

Ihan yksinkertaisinta olisi lanseerata nyt välittömästi Yrittäjän HätäApuPalveluSeteli, Yrittäjän ElvytysSeteli, jolla yrittäjä voisi ostaa avun ensihätään joltakulta jonka avulla hän pääsisi taas matkan verran eteenpäin. Sen setelin ei tarvitsisi olla suuren suuri. Joskus voisi riittää ihan vain 100 € arvoinen tunnin parin sparraus/neuvonta toiselta yrittäjältä, joskus ehkä 500 € arvoinen hiukan isompi apu. Setelin voisi käyttää auttaviin käsiin, sparraavaan tukeen ja neuvontaan tai johonkin muuhun pieneen investointiin - joka kuitenkin voi sillä hetkellä olla yrittäjälle se pelastava tekijä.
Summat eivät ole suuren suuria, vaan ehkä liian pieniä, että ketään korkeimmilla tahoilla kiinnostaisi alkaa tälläistä kehittäään. Jätetään yksi tuottamaton virka tai hanke aloittamatta ja jaetaan se raha oman kunnan pienyrittäjien tarpeisiin.
Setelin saaminen pitää olla helppoa. Idea katoaa jos tästä tehdään vaikeaa ja virkamiesmäistä. Onhan meillä sosiaalitoimisto yksityistäkin varten, miksei yrittäjiä varten? Yrittäjäkin on ihminen, ihminen joka tekee, ja on oikeasti harvoin paha.

Lopetetaan vähättely tuottamattomista pienyrityksistä. Se on bullshittiä, työn tekemisen muodolla ei ole väliä! Miksi menettää hyviä yrityksiä ja yrittäjiä, kun voisimme auttaa?

Kaikista ei ehkä tosiaankaan ole yrittäjiksi alkuvaiheessa. Mutta yrittäjyyttä voi myös oppia. Oikeasti. Kun vain saa oikeanlaista apua mielellään alusta asti. Emme vain osaa pyytää, koska vastaavaa apua ei ole oikein ollut. Eikö nyt siis olisi aika tarjota apua, alusta asti? Yrittäjät ne on ne jotka tätä maata pystyssä pitää. Eikö tämän maan siis pidä yrittää pitää ne yrittäjät pystyssä. Ei siihen suuria tekoja tarvita. Vain tahtoa tehdä asian eteen jotain muutakin kuin juhlapuheita. Ne eivät auta yhtään ketään, ei ketään!

PS. Näistä syistä perustin vuonna 2011 yritykseni Redesan Oy:n. Pienyrittäjien auttamista varten. Olen käynyt pohjalla itsekin ja siksi tiedän miten sieltä voi päästä ylös. Eräänä päivänä meillä on tähänkin asiaan ratkaisu, siitä pidän huolen.

Kun on pakko jaksaa

- Äiti, mitä teen?
- En tiedä... äiti ei jaksa... äiti on väsynyt.

Pystyt hoitamaan normaalit arkirutiinit jotenkuten, tottumuksesta. Olet väsynyt. Et enää tiedä miten päästä ulos kehästä. Mutta on pakko jaksaa. Olet yksin lastesi kanssa tai puolisosi on myöskin kyvytön käsittelemään väsymystä kanssasi. Ehkä hänkin on väsynyt. Sinulle sanotaan, että ei tarvitsekaan aina jaksaa, voit olla jaksamatta. Mutta mitä se vanhempana tarkoittaa? Jättäisitkö lapsesi heitteille? Itketkö heidän nähden? Pienet lapset hätääntyisivät, isot pelkäisivät. On jaksettava. Itkettää. Kurkkua kuristaa.

Tuttua tarinaa monelle, sillä elämä tuo eteensä monenlaista arvaamatonta hetkeä. Hetkiä, joita ei voi ennakoida. Hetkiä, jotka kuitenkin kuuluvat yleensä elämään. Harvalle meistä koko elämä on yhtä ruusuilla tanssia. Neuvojia riittää. Osa on itse kokenut saman, osa on vain lukenut kirjasta. Osalla ei ehkä ole omaa perhettä, ei pieniä lapsia joista on suurin huoli omien voimiensa ehtyessä. Mikä neuvoksi? Kun on vain pakko jaksaa!

Uutiset ovat kertoneet kauhutarinoita siitä kun ei enää jaksa, kun kamelin selkä katesi, miten sitten kävi? Tavallisen oloisia ihmisiä, joilla periaatteessa oli kaikki hyvin. Ulospäin maski naamalla, kun oli vain pakko jaksaa. Mihin pahaa oloaan olisi voinut purkaa?Ei meille ihmisille ole vara-akkuja joista saisi voimia ja virtaa virran loppuessa. Kun et jaksa kuunnella kenenkään sanovan, kyllä se siitä, ei sinun tarvitsekaan jaksaa. Kun positiivisuudesta on tullut vitsi ja olet luovuttanut. Eikä kukaan pysty sitä kuitenkaan näkemään. Et voi murtua. On jaksettava päivästä toiseen. Pakokauhua jokayö ja jokapäivä.

Asia ei ole missään nimessä yksiselitteinen, ihminen on niin monimutkainen luomus. Ja jokainen täysin erilainen olento. Onhan meillä suunnaton määrä apuja tarjolla, vaan löydämmekö niitä silloin kuin on pakko jaksaa, muttei jaksa?

Tämä tarina on osittain tarua, osittain totta. Koostettuna siitä mitä jokapäivä kohtaa ja kuulee. Mitä voisimme tehdä, yhdessä, jotta jaksaisimme taas huomiseen? Huomenna on kuitenkin uusi päivä, mutta entä jos sekin on musta? Millaisilla jutuilla sinä olet läheistäsi auttanut tälläisinä hetkinä? Millä sanoilla ja teoilla me kaikki voimme läheisiämme auttaa kohti parempaa huomista ja ylihuomista. Huomenna on uusi päivä, siis kädestä kiinni läheistä, halaus ja kuuntelu, ehkä vain ymmärrys koskeutuksen lisäksi. Jotta jaksaisimme kuitenkin. Jotta läheisemme jaksaisivat.

Voimia kaikille! Älä pelkää kertoa voimattomuudestasi, sillä keskustellessasi toisen kanssa jäsennät omaa oloasi. Etsi oikeanlaista keskusteluseuraa ja yritä vielä! Yksin harvoin pääsemme tästä eteenpäin, tarvitsemme toisen tai toisia ihmisiä purkamaan ja jäsentämään kanssamme ajatuksiamme. Niin töissä kuin kotonakin.

En minä kaadu, kallistun vain vähän.

En minä vaivu, kumarrun vain.

Kun sydän itkee, se puhdistuu. 

Kun suree surunsa ja elämä taas kirkastuu,

kylmän jälkeen auringon lämpö kasvoilla lämmittää, ei häikäise.

Uskallan olla erilainen äiti!

Olen äiti. Erialainen äiti.

Minusta tuli äiti 21-vuotiaana, silloin vuonna 1999. Siihen aikaan se nyt ei ollut mitenkään ihmeellistä saada lasta "niin nuorena". Minusta tuli äiti osittain lääkärin määräämäänä (pahan endon takia) ja toki olin jo vuoden ajan haaveillut omasta vauvasta. Vauva tuli ja vuoden päästä myös avioero. Mutta minä olin äiti ja ehkä juuri siksi olen vielä elossa. Minun piti suojella toista ihmistä.

Olin ajatellut ennen lapsen syntymää että normi alatiesynnytys. Niin sen pitää mennä. No, 25 tunnin puskennan jälkeen mentiin hätäsektioon. Olinko siis synnyttänyt? Olin. Pääasia että molemmat selvisivät. Nyt sektioita on jo neljä takana - lapset eivät vain koskaan halunneet tulla sieltä mistä "normaalisti". Olin myös päättänyt ensimmäisen kanssa imettää lähes vuoden. No erostressin ja pelon vuoksi homma lopahti 3kk kohdalla. Viisas neuvolantäti tyynnytteli että kasvaa ne lapset näinkin. Terveytemme on tärkein. Eikä tyttö ole sairastellut siltikään juuri koskaan. Eikä äitikään. Vaikka imetyksestä niin paasattiinkin ja paasataan edelleenkin, ei se vaan aina mene niin kuin kirjoissa. Siinä tilassa sitä herkästi masentuu kun homma ei toimi - etenkin kun joku tulee sinua "viisaampana" ohjeistamaan. Mikä on oikein ja mikä on väärin? Jokaisen neljän kanssa asiat ovat menneet painollaan, kellä mitenkin. Olen silti ollut heidän äitinsä ja tehnyt parhaani, meidän kaikkien parhaaksi. Monesti vaistot ovat ohjanneet.

Kolmen viimeisimmän kanssa on onneksi mukana ollut isäkin. Siis uusi isä, tämä nykyinen turvallinen mieheni. Ja saan olla sellainen äiti ja nainen kuin olen. Kaikkine kiloineen, iloineen sekä outoine tyyleineni.

Rakastan lapsiani ihan hirveästi. Vauva-ajat ovat olleet ihania, enkä ole tuntenut tippaakaan alakuloisuutta vaikka jokaisen vauvan kanssa on ollut omat kiikutuksensa ja keikutuksensa ja erilaiset keinot rauhoitella olotilaa. Äitiys on kai verissä. Jos minun pitää lapsiani puolustaa, saatan sen tehdä tyylillä, jota minusta ei muuten näe koskaan. Silloin olen se hurja leijonaemo. Annan mielelläni lapsilleni vastuuta ja iloitsen kun he oppivat asioita. Toisten lapset ovat ihan jees, mutta eivät mitenkään herätä hoivaviettiä (paitsi jos jollain lapsella on hätä - silloin jokin minussa herää), enkä välitä lasten kekkereistä. Järkkään toki niitä omille tarvittaessa, mutta siinä se.

Minä en kuitenkaan ole sellainen pullantuoksuinen hiekkalaatikon reunalla nököttävä äiti. En. Leivon minä joskus kerran kolmessa vuodessa hyvää pullaa. Ja teen hyviä ruokiakin omasta päästä. Mutta inhoan ruuan laittoa, enkä pidä leipomisestakaan. Teen sitä vain lasten ja miehen "mieliksi" ja tarpeiksi. Onneksi nykyinen mies on leipova ja kokkaava, kuten poikanikin. Pääsenpä vähemmmällä. Enkä ota pultteja jos kiireisinä aikoina syömme eineksiä, kunhan on jotain murua rinnan alle. Siivoaminenkaan ei oo mun juttu - olen erityisen laiska ja menen mielelläni sieltä mistä aita on matalin. Onneksi yksi tyttäristä auttaa ja tekee järjestelyjä kotona myös oma-aloitteisesti.

Kerran eräässä naisyrittäjien koulutuksessa sanoin etten pidä ruuanlaitosta ja kotihommista ja sain osakseni kummastelevia kysymyksiä: eihän äiti voi noin sanoa! Voipas. On hyvä, että myöntää mistä pitää ja mistä ei. Ei ole mitään tarvetta miellyttää ketään. Vain hoivata perheensä. Tyylejä on monia ja olo on tasapainoisempi kun ei yritä olla jotain mitä ei ole. On vain oma itsensä.

Minä olen äiti joka rakastaa tietokoneita ja laitteita. Joskus jonkun lapsen kaveri kysyi että mitä, pelaako teidän äiti konsolipelejä. Pelaa! Vanhin taas sanoi, että yleensä lapset neuvovat vanhempiaan koneiden kanssa, mutta meillä on toisin - äiti säätää koneet ja laitteet ja ymmärtää bittien päälle. Olen nörtti. Tämä äiti pelaa oikein mielellään lasten kanssa Wii:tä ja pleikkaria - niissä on opettavaisia ja urheilullisia pelejä - enkä ole koskaan tuntenut siitäkään huonoa omaatuntoa.

Siivota ja puunata ei tarvitse kuin sen verran että on turvallista ja hyvä olla. Ja jos joskus ei jaksa, olkoot. Omapa on koti. Aivan turhaa stressiä. Joulusiivousta en ole harrastanut ikinä. Joulustakaan en niin perusta. Enkä kyllä rannoista enkä kesähelteistä. Sen sijaan syksy, pimeys, viileä ilma, valot ja tihkusade ovat ihania! Aivan fantastisia! Myös kevät puroineen ja loskineen on uudestisyntymisen aika.

Meillä lapsia ei kuskailla harrastuksista toisiin - paitsi jos he oikein kovasti haluavat. Jokaisella on jotain, mutta ne eivät ohjaa elämäämme. Meidän pitää ohjata sitä itse. Tosin jos lapsi kysyy että veisinkö bussipysäkille tai sinne tai tänne ajoittain, yleensä vastaan ain kyllä.

Kesälomat ja muut pidemmät lomat lapset ovat kotona, eivät hoidossa tai leireillä - paitsi jälleen kerran, jos itse haluavat (siis isommat). Olen aina ollut päiväkotivastainen jostain syystä - ne ovat yleensä liian laitosmaisia ja olen nähnyt ja kuullut hoitajien kohtelevan lapsia rumasti. Lapset ovat vanhempien. Onneksi monessa paikassa on aivan ihania päiväkodin tätejä ja setiä - niin oli myös Vesangan päiväkodissa. Kiitos kaikille! Nyt meidän osalta onneksi päiväkotiaika on ohi ja kaikki ovat syksyllä koulussa. Ah, ihanaa - uusi aika perheessämme! Ei enää kurahousu ja vaihtovaate ruljanssia. Ihanaa kun lapset kasvaa ja heidän kanssaan voi touhua aivan uudenlaisia juttuja ja käydä mielenkiintoisia keskusteluja!

Vaikka voisi ajatella että olen vakava, niin en missään nimessä. Haluaisin hassutella ja tehdä hassuja juttuja arjessa. Ehkäpä joku päivä näytellä vaikkapa kesäteatterissa tai tanssia hurjaa hytkytystanssia kompassilla... elämässä pitää olla jotain vekkulia!

Odotan myös innolla että kesäloma päättyy - tulee rytmi. Saan olla töissä ja mennä omien aikataulujeni mukaan ja lapsilla on puuhaa ja kavereita. Onneksi meillä on neljä lasta, joten käytännössä touhuavat paljon keskenään. Oikeasti se helpottaa arkea ja nyt kun ovat jo isompia alkavat auttaa paljon ja tehdä touhujaan oma-aloitteisesti. Vaikka teen paljon töitä (paitsi kesällä olen sikalaiska) teen kotona tehtävät työt yleensä lasten lähellä - ehkä en ole läsnä joka hetki, mutta olen lähellä. Varmasti tästä riittää monella viisasteltavaa, mutta näin meillä. Mihinkä se tiikeri raidoistaan pääsisi? Lisäksi stressaisin ja tulisin varmaan jotenkin hulluksi jos minun pitäisi elää jonkin oppikirjan mukaisesti. Jotenkin kuten joku jossain määrää. Ei sovi minulle taaskaan!

Tärkeintä on olla tasapainossa itsensä kanssa. Pitää huolta että kukaan ei satuttaisi ainakaan kovin pahasti itseään tai toisiaan ja puhua välillä asioista avoimesti. Minulla on hieno perhe ja hyvin käyttäytyvät tavalliset lapset, vaikka äiti onkin hiukan erilainen. Minustahan piti tulla auto-asentaja... Koneet ja laitteet ovat niin mahtavia, kun taas shoppailu ja muut naisten jutut kiinnostavat kuin kilo kakkelia ;)

Sellainen äiti minä olen. Olen varsin tyytyväinen, sanokoot kuka mitä tahansa. Uskalla sinäkin olla oma itsesi.

Nappula 0-asentoon

Kiirusta on pitänyt alkuvuoden, niin ettei ole ehtinyt edes kirjoittaa bloggauksia - ainakaan tänne. Nytpä siis pari riviä alkuvuodesta.

Vuosi alkoi työntouhulla, paljon tekemistä, kiirusta ja mielenkiintoisia projekteja. Uusia asiakkaita, uusia keikkoja, uusia yhteistyötahoja. Huippua.
Edellisen vuoden koitosten jälkeen tuntui, että parissa kuussa takki tyhjeni - fyysisesti lähinnä. Ennen hiihtolomaa, helmikuun lopulla oli jo kysyttävä tohtorilta että onko minussa jokin vika vai olenko vain väsynyt puurtamisesta. Nyt viikon totaalisen lomailun jälkeen arvelen olleen vain fyysistä väsähdystä. Olihan edellinen vuosi aika raakamainen ja verotti paljon fyysisiä voimavaroja.

Nappula 0-asentoon.

Olen puhunut monille yrittäjille oman päänsä nollaamisesta - enkä tarkoita humaltumista, enkä muitakaan päihdeaineita - vaan työasioiden unohtamista hetkeksi, mahdollisimman totaalisesti. Tämä vaatii opettelua, eikä yleensä onnistu ensimmäisinä yrittäjyysvuosina. Mutta tähän oppii, jos haluaa. Ja suosittelen - se kannattaa!
Sinä olet yrityksesi tärkein työkalu - jos et välillä oikeasti huili, menee työkalu epäkuntoon ja rasittuu jopa lopullisesti toimintakunnottomaksi.

Itse olen opetellut lomailuun vertauskuvan jolloin "käännän nappulan nolla-asentoon". Silloin ei työasioita mietitä, ei vastata puheluihin (jos ei nyt ihan pakon pakon pakko ole - onneksi nykyisin voi ulkoistaa myös tämän, eikä yksikään puhelu jää hoitamatta lomasta huolimatta) eikä lueta meilejä. Ei murehdita laskuista (no kannattaa ne ennen lomaa tsekata kuntoon) - ei tekemättömistä töistä eikä hoitamattomista hommista. Ollaan vaan. Viikossa saa jo huikean paljon lepoa kun koettaa olla pohtimatta edellä mainittuja asioita. Viikossa kun harvoin mikään vielä menee peruuttamattomasti pieleen. Väsyneenä et saa juuri mitään aikaan - pää ei toimi, inspiraatiot ovat hukassa ja innostuminen nollilla. Take a break!

Kuten sanoin, tätä pitää opetella. Pitää uskaltaa olla ajattelematta ja murehtimatta. Kummasti ajatukset selkiävät aika nopeastikin kun opettelee tämän nollaamisen taidon. Enkä suosittele käyttämään tähän alkoholia, ainakaan enenpää kuin yksi tai kaksi pientä rentouttavaa napsua. Pelaa, liiku, lue, lepää, käy jossain uudessa paikassa, työnnä työajatukset pois päästäsi.
Aina kun työasia pyrkii mieleesi - pyri heti ajattelemaan muuta. Opit kyllä!

Yleensä nollausaikaa tarvitaan vähintäänkin 3-4 päivää - mielellään viikko. Kukin tarvitsee erilaiset ajat, mutta mitä useammin, vaikkapa parin-kolmen kuukauden välein pystyt nollaamaan hiukan viikonloppua pidemmän ajan, alat toimia paremmin jatkossa! Ota tästä siis tapa.

Nappula 1-asentoon.

Ja sitten moottori käyntiin ja hommiin! Eikö tullutkin ideoita ja aivan uudenlainen draivi? Minulla ainakin. Lisäksi käynti Virossa Tallinnassa (oli muuten ensimmäinen Tallinnan vierailu elämässäni) perheen kera toi uudenlaista perspektiiviä elämiseen ylipäänsä.
Ja vaikka lomailu joskus vähän maksaakin, se yleensä kannattaa. Onhan se yksi investointi omaan jaksamiseen ja elämän laadun parantamiseen. Älä siis ikinä väheksy loman tarpeellisuutta - vaikka et aina matkustelisikaan kaukomaihin - huili silti jotenkin jossain. Kokemuksesta voin kertoa, että kannattaa.
Kerron tästä mielelläni lisää vaikkapa sparrauksen merkeissä, jos jäit pohtimaan miten tämän voisi tehdä.
Antoisaa maaliskuuta sinulle!

Huh mikä vuosi!

Se oli vuosi 2013... se oli tapahtumien vuosi...

Vaikka olenkin yltiö-optimisti, silti joskus pännii - minuakin ;)

Vuosi sitten en oikein uskonut, että näistä kaikista mullistuksista selvittäisi. Mutta jälleen kerran tuli todistettua se, että kaikkesta voi selvitä kun vaan puree hampaansa yhteen ja päättää niin. Ei ole ollut helppoa ja on vaatinut todella paljon sisua ja tahtoa. Välillä oli pistettävä silmät kiinni, puristettava nenästä ja sukellettava - tietämättä tuleeko pohja, josta ponnistaa taas pintaan, vastaan koskaan. Pohja tuli, se oli tällä kertaa todella syvällä ja kesti jonkun tovin, että jaksoi taas ponkaista pintaa kohti. On sanottava, että kyllä kieltämättä välillä kävi mielessä luovuttaminen. Mutta eihän se sovi minun kuvioihin, ei ole koskaan sopinut - eikä sopinut nytkään. Nyt voin taputtaa itseäni olalle ja sanoa ääneen: selvisin hengissä ja entistäkin ehompana!

Kun joutuu elämässään traagisten tai muuten vain kohtalaisen katastrofaalisen tapahtuman keskipisteeseen sitä tuppaa joko heittämään hanskat kokonaan tiskiin tai kasvamaan ihmisenä henkisesti mahdottoman vahvaksi.
Minulle tämä oli elämäni toinen suuri selviytymistarina.

Lyhyesti siitä mitä tapahtui: Vakava sairastuminen, syynä sisäilmaongelmat entisissä toimitiloissa.Taistelua tervehtymisestä, taistelua sopimuksista, taistelua taloudellisesti, taistelua jaksamisesta, niin kotona kuin töissäkin. Lääkäreitä, juristeja, reseptejä, sparraajia, apuja, neuvoja, neuvottomuutta, väsymystä, turhautumista, parisuhteen haasteita, perheen haasteita, työ haasteita, itkuja, nauruja, oppia, sopimisia... lopulta onnistumisia.

Vuoden sovittelujen, säätöjen, lääkäreissä juoksujen ja asioiden ja talouden elvyttämisen lopputulemana on entistäkin parempi tulevaisuus, kaikesta huolimatta. Nahka on jälleen paksumpi, vaikka kroppaa joudunkin vuosia lääkitsemään, mutten anna sen vaikuttaa. Sopimukset on saatu kirjoihin ja kansiin, uutta on sitä myöten saatu kehitettyä ja vanhasta irtauduttu.

Oppia... paljon oppia. Miten selvitä pienyrittäjänä tästä kaikesta? Pala kerrallaan, päivä kerrallaan.
Olen saanut paljon ammennettavaa vastaaviin tilanteisiin toisille yrittäjille annettavaksi. Vaikeimman kautta, mutta oman kokemuksen kautta. Tiedän miten eteenpäin pääsee, jos vain haluaa.

Oma tahto on se keskeisin asia. Kukaan ei tule nostamaan sinua suosta, jos et päätä itse sieltä nousta. Apuja tarvitaan ja niitä kannattaa ottaa vastaan ja pyytääkin. Mutta oma tahto on tärkein. Velttoa tyyppiä ei kukaan jaksa perässään vetää.

On saatava välillä purkaa surunsa ja turhautumisensa jollekin, niin hyvät kuin pahatkin.
Ja jälleen kerran olen huomannut, että selviytymiskeinoista paras on se, että saa kerrasta toiseen "oksentaa" kaiken pihalle jollekin tai joillekin luotettaville ihmisille. Niin livenä kuin sähköisestikin chattaillen. Silloin kun oksentamisen aika on pahiten käsillä.

Vuonna 2014 keskityn entistä enemmän yritykseeni Redesan Oy:öön ja Yrittäjän Kumppanitalon kehittämiseen. Jokusen hallituspaikankin jätin pois, mutta eihän sitä nyt harrastuksista kaikista luovuta - etenkin kun yrittäjyyteen liittyvät luottamustehtävät sekä edustamiset vievät samalla yritykseni ja toisten yrittäjien asioita eteenpäin. Sehän se on mun juttu!

No, nyt joku pohtii että mites perhe? Perhe on toki aina tärkein. Perhe menee edelleen kaiken edelle ja yrittäjyys mahdollistaa asioiden yhdistämisen lähes omaan tahtiin, vaikka tämä seikka on samalla ihanaa niin myös välillä kamalaa. Täytyy vain osata elää hetkessä, et voi tietää mitä huominen tuo tullessaan. Päätät vain selvitä jollain keinoilla, kävi miten kävi. Verkostojen avulla ja perheen tuella.

Siitä on yrittäminen tehty. Mahdottomasti mahdollisuuksia, mutkista huolimatta. Kasvua, monenmoista.

Uskallatko lomailla?

Täytyy tehdä töitä, ei ehdi lomailla. Ei tule rahaa jos lomailee, asiakkaat ei jaksa odottaa jos kukaan ei palvele... Laskut jää rästiin jos pitää vapaata. Yrittäjän arkeen ei vapaat ja lomat kuulu!

Onko näin?

Ajattelin itsekin aiemmin että olen korvaamaton ja on pakko takoa. Jos pysähdyt, pysähtyy rattaat. Raha ei liiku. Yritys ei kasva ja asiakkaat kaikkoaa.
Sitten kerran tuli stoppi. Jaksaminen loppui. Oli jo niin loppu ettei uskaltanut vastata edes puhelimeen. Oli pakko tehdä jotain. Oli pakko lopettaa ja luopua jostain. Mutta ei se tarkoittanut yrittäjyydestä luopumista. Tarkoitti valintoja elämässä ja valintoja yrittäjyydessä.

Tuosta ajasta on nyt jo muutama vuosi aikaa - se opetti paljon. Sen jälkeen syntyi Redesan.
Tämä ei ollut mikään iloinen tapa oppia, mutta sitäkin arvokkaampi. Nyt tietää kokemuksesta miten opettaa toisia, etteivät muut joutuisi samaan jamaan. Tai jos joutuukin, mitä sitten?

Pahimmissa tilanteissa väsymys tekee kierteen, että laskut ja asiat jäävät hoitamatta ja tulee lisää ongelmia. Tulee lisää laskuja, tulee enemmän turhautumista, enemmän ongelmia. Ja taas lisää laskuja ja silloin haluaa heittää hanskat tiskiin.

Mitä on tehtävissä?

Tee päätös ja tyhjennä kalenteri viikoksi. Pistä puhelin ja kone kiinni. Jos vain jaksat meilaa tai soita ennen huilia kaikille erääntyville laskuttajille ja sovi järjestelyistä mikäli tarve, jotta vältät maksuhäiriömerkinnät. Lähestulkoon kaikki raha-asiat on aina hoidettavissa jollakin tapaa sopimalla.
Pääosa asiakkaista ymmärtävät ja yleensä jopa arvostavat sitä että yrittäjä osaa pitää lomaa. Se on sama asia kuin osata ottaa oikea hinta tuotteiltaan tai palveluiltaan.

Jos työsi on sellaista että asiakkaasi ovat yhteydessä sinuun päivittäin, ilmoita heille olevasi viikon lomalla. Varmasti ihan kaikki pitävät tätä enemmän kuin normaalina. Ei kukaan ole kone. Mikäli olet niin korvaamaton, ettet voi olla viikkoa poissa - olisiko aika miettiä yrityksesi toiminta-ajatus uudelleen? Mitä voit muuttaa? Mitä sitten kun kaadut saappaat jalassa - kuka hoitaa työsi silloin?
Jos nyt yksi tai kaksi asiakasta sinä aikana häipyy, anna mennä. Uusia tulee.

Investoi itseesi!

Loma ja vapaat ovat investointeja (=sijoituksia) sinuun. Virkeänä jaksat tehdä tuottavampaa työtä ja palvella asiakkaitasi. Eivät asiakkaatkaan halua nähdä loppuun uupunutta asiakaspalvelijaa, sillä ennen pitkää uupumus näkyy kassavirrassa jokatapauksessa. Eikö siis kannattaisi sijoittaa parempaan tuottavuuteen lomailemalla? Loma ei tarkoita välttämättä ulkomaan matkaa ja isoja juttuja. Loma on sitä että et tee töitä. Rentoudut, ehkä liikut, luet, harrastat, puuhaat jotain ihan muuta. Opettele olemaan ajattelematta töitä, edes muutama päivä. Minä tiedän, että siihen pystyy. Eikä mikään kaadu sillä välin, tuskin kukaan edes huomaa - paitsi kun palaat töihin, olet entistä säteilevämpi ja uskottavampi!

Ja kyllä - rahaa ei ehkä tule kun lomailee, mutta kyllä yrittäjän pitäisi voida laskea itselleen budjettiin edes viikon loma sinne tänne. Ettei kävisi niin että palaa loppuun. Sitten ei ole kellään kivaa ja selviäminen kestää pitkään. Vertaa tätä vaikka autoosi - joudut sitäkin huoltamaan aika-ajoin, jotta voisit sillä huristella töihisi ja harrastuksiisi. Sekin maksaa - mutta ilman autoa et liikkuisi mihinkään. Jos jätät huoltamatta, leikkaa kone ennen pitkää kiinni ja sitten se vasta maksaakin!

Yrittäjä - eikö olekin niin, että olet siksi yrittäjä, että voit itse määritellä tahdin? Tee siis niin. Määrää itsellesi lomaa ajoittain. Huomaat pian että tämä kannattaa. Yrittäjän arkeen kuuluu loma siinä missä muidenkin.

Muista: Sinä olet yrityksesi tärkein työkalu! Huolla työkaluasi säännöllisesti.

Ps. Jos et voi panna putiikkiasi mitenkään kiinni - "osta" toinen yrittäjä apuun!

Yrittäjyys vaatii kokonaisvaltaista asennetta ja suunnittelua.
Budjetoi myös lomat ja vapaat - jaksat paremmin yrittää!

Minä sentään yritän

Syksy, sylissä läppäri, kupissa lämmin tee ja lapset pelailemassa ympärillä. Puuttuu vain tuli takasta. Mutta siitäkin huolimatta tuli pakottava tarve kirjoittaa blogi. En vielä tiedä mitä - katsotaan mitä sormet suoltavat tähän tänään.

Melkoista aallokkoa on vaihteeksi ollut rintamalla. Niin hyvässä kuin pahassakin. Moni asia tuntuu loksahtavan paikoilleen, mutta samaan aikaan myllerys on niin suurta, ettei tiedä miten päin olisi. Miksei jo rytise oikein urakalla? Miksei jo tyynny - niinkuin pidemmäksi aikaa? Kehittäminen ottaa aikansa ja paikkansa. Ja tahtotilan. Periksi ei vain voi antaa, ei ainakaan vielä. Eikös olekin tuttua touhua? Jokainen pystynee allekirjoittamaan nämä vaiheet elämässään.

Välillä olo on kuin lasten pelissä, jossa ukkelit seikkailevat labyrintissä. Ei näe eteen, ei taakse, ei seinän yli. On vain mentävä eteenpäin ja välillä tultava taaksepäin. Sitten törmää seinään ja on hetken pökkyrässä - jatkaakseen taas hetken päästä matkaa toiseen suuntaan. Tulee kavereita vastaan, toiset jäävät rinnalle, toiset jatkavat eri suuntiin. Toisten kanssa kuljetaan yhdessä eteenpäin, tuli mitä tuli.

Aina ei jaksa. Ja sitten jaksaa taas ihan hurjana. Mene ja tiedä. Sopii minulle. Sopii meille. On miljoona pientä osaa joista rakentamalla syntyy upea kuva, kuva jota voi ylpeänä eräänä päivänä esitellä kaikille. Mä tein sen. Ihan itse. Ainakin aloitin ihan itse, sitten tehtiin yhdessä. Yhdessä on helpompaa: Tulee näkökulmia, niin positiivisia kuin negatiivisiakin, on päitä ja olkapäitä, joita tarvitaan usein tueksi ja voimavaraksi. Rohkea pyytää apua, ei jää yksin suremaan nurkkaan.

Mutta hei, täähän on yhdenlaista elämän tuotteistamista samalla. Palasia siellä ja palasia täällä, ne kasaillaan johonkin muotoon, tarjotaan markkinoille, muokataan, tarjotaan uudelleen, kehitetään, muokataan ja taas tarjoillaan. Ei jämähdetä vaan mennään rohkeasti eteenpäin - vaikka välillä pelottaakin. Toivoa on ja uskoa.

No, semmosta tästä tuli tänään - ehkä joku sai jonkun kipinän. Joskus osuu, joskus ei. Sellaista se on tämä elämän peli.

Minä sentään yritän.

Home yrittäjän kumppanina?

Home yrittäjän kumppanina?


(Juttu on julkaistu alunperin Yrittäjähuoltamossa)

Sisäilmaongelmat ovat kasvava luonnonvara yhteiskunnassamme, valitettavasti.
Ongelmia tuntuu putkahtelevan päivänvaloon lähes joka ikinen päivä, eikä näistä vielä tiedetä juurikaan mitään. Ei tiedetä (ainakaan kovin helposti) ongelmien aiheuttajista, ei tiedetä mitä pitäisi etsiä tiloista, mitä ihmisistä. Oireet vaihtelevat, samoin aiheuttajat. Ja valitettavasti joukkoon mahtuu myös henkisesti kanssasairastavia, kuten aina vastaavissa tapauksissa. Koko vyyhti on siis aika paksu setvittäväksi, ainakin toistaiseksi.

Tähän asti otsikoissa on ollut lähinnä julkisenpuolen työyhteisöjä sekä tiloja: kouluja, päiväkoteja, sairaaloita sekä yksityisiä koteja ja niiden tuomia talokauppariitoja. Vaan entä kun on kyseessä pieni yksityisyritys? Asia ei oikeastaan kuulu kellekään, eikä kenenkään tarvitse kantaa vastuuta. Mistä lähdet asiaa selvittämään?

Ensin olet kiireen keskellä ihmeissäsi tilanteesta. Jos sinulla ei ole työntekijöitä, et ole ehkä ehtinyt huomata pikkuhiljaa sairastumistasi ja oletkin saattanut altistaa itseäsi jopa vuosia lähes huomaamatta. Omalla kohdalla kesti neljä vuotta, joskin pari viimeistä vuotta tuli juostua kokeissa kummallisen kuumeilun vuoksi. Mitään syytä ei löytynyt – ei tiedetty mitä pitäisi etsiä. Ei tullut missään vaiheessa pieneen mieleenkään, että kyseessä voisi olla ongelmat toimiston sisäilmassa. Näitä juttuja ei vain osaa ajatella ennen kuin ne osuvat omalle kohdalle. Ulkopuolisen on hyvin vaikea ymmärtää, mistä on kyse. Ettet vain ole keksinyt koko juttua, sehän on nyt in? Ainakin alkuun minultakin kyseltiin, ettei vain työyhteisössäni olisi ongelmia… Niin siellä minun ppy-yrityksessäni, jossa olen vain minä.

Vasta hirvittävä väsymys eräänä iltana marraskuussa 2012 sai säikähtämään. Kaikki oli hyvin: olin kuntoillut, syönyt terveellisesti, nukkunut, työt luisti ja perhe-elämäkin kukoisti.

Mitä nyt migreenilääkettä meni joka ikinen työpäivä outojen kohtausten poistamiseen, ajatuksia oli vaikea pitää kasassa ja aloin unohdella asioita. Voihan ne selittää kiireelläkin… Tosin jatkuva yskiminen, kurkun kuristaminen, kasvojen punoittaminen, neulojen ”hengittäminen” (siltä se tuntuu) toimistolla kertovat jostain muusta ongelmasta. Ja näkeehän sen silmälläkin, etteivät seinät ole kunnossa. Ongelma ei poistu kieltämällä.

Mistä lähdet selvittämään? Minulla oli sinällään onni matkassa, koska asiakkaani, yksityinen sairaanhoitaja oli itsekin joskus altistunut ja osasi ohjata minut heti oikeaan paikkaan ja oikeisiin tutkimuksiin. Kunnon keuhkolääkärille, joka ymmärtää näistä asioista. PEF-tutkimuksia, selvityksiä, lääkkeitä, muita tutkimuksia, pelkoa sekä vahva astmaepäily, lopuksi diagnoosi pahasta astmasta. Minulle joka olen ollut aina kutakuinkin terve.

Ei minun kohdalleni tällaista pitänyt tulla.

Vakuutus? Ei, vakuutuksessa ei ainakaan vielä ole instrumentteja tällaisen varalle. Ei ole tapahtunut mitään vahinkoa.

Vuokranantaja, suuri yhtiö, ei suostu purkamaan vuokrasopimusta, ellen teetä itse tutkimuksia tiloissa ja irtisanomisaika on pitkä. Niin pitkä että pois on päästävä, maksoi mitä maksoi, muuten menee henki tai ainakin terveys lopullisesti. Eli maksan kuukausia kahdesta tilasta.

Kalusteet ja materiaalit on hävitettävä. Mielessä pyörii vain: Miten jatkan yritystoimintaani? No, tuleepahan kunnon siivous, vaan eipä se naurata oikeasti.

Sairaslomasta ei ole paljoa höytyä, sillä yrityksen laskut on edelleen maksettava ja työkykysi on erittäin alhainen. Lääkäri on kieltänyt työskentelemästä nykyisissä tiloissa. Mistä löytyy uudet puhtaat tilat? Ei helppoa ratkaisua – selvitystä, työtä, valvomista yökaudet, suremista. Miten eteenpäin? Ei tätä nyt tähän voi jättää, vaikka voimat ovat vähissä, niin fyysiset kuin henkisetkin.

Ei ole olemassa mitään kriisirahastoa, jolla pääset onnettomuuden yli. Pahin pelko onkin yrityksen kassakriisi ja maksuvaikeudet, protestilistat sekä muut yrittäjän pahat ”viholliset”, etkä ole tehnyt tilannetta tahallasi.

Voisiko joku päivä ehkä olla jokin yrittäjän kriisirahasto vastaavia tilanteita varten? Taikka vakuutusinstrumentti, jolla pääset taas työtäsi jatkamaan puhtaissa tiloissa. Nyt vaihtoehdot ovat vähissä. Työsuojelupiirit ja vastaavat eivät ole yrittäjiä varten. Mikä taho sitten on? Veikkaan, että tämä vain on niin uusi asia, ettei meillä ole tähän vielä kunnon ratkaisuja. Nyt on aika toteuttaa uusia tukiverkkoja.

Onni on tässä tapauksessa laajat verkostot: lakimiehiä, sopimusosaajia, rakennusalan ammattilaisia, terveydenhuollon henkilöitä, konsultteja, sparraajia, valmentajia ja muita erialojen toimijoita. Valitettavasti kaikilla ei ole näin, mitä voisimme tehdä jotta muilla tie olisi helpompi? Ettei yritystoiminta kaatuisi tällaiseen vielä kirjaimellisesti hyvin käsittämättömään tilanteeseen.

Mutta onnettomuuksista voi myös syntyä uutta. Niin nytkin. Oma ja läheisten terveys on oltava aina etusijalla – vaikkakin harmillista, että se on joskus hyvin hyvin kallista.

Tämä onnettomuus pisti käyntiin parin vuoden mittaisen unelman Yrittäjän Kumppanitalosta, jossa pienyrittäjät voivat konkreettisesti työskennellä yhdessä ja jaksaa paremmin. Taloa ”rakennellessa” sitä onkin jaksanut vaikeiden hetkien yli. On ollut mihin uskoa ja mistä pitää kiinni. Talo avaakin ovensa jo helmikuun 2013 aikana, ja allekirjoittanut yrittäjä on entistäkin vahvempana auttamaan toisia yrittäjiä!

Oppia tulee tästäkin paljon reppuun, vaikka se vähän kirpaiseekin.

Sanna Jylänki

Redesan Oy

Sanna Jylänki tuntee erityisesti pienten yritysten arjen. Hänen yrityksensä Redesan Oy auttaa toisia yrityksiä ja yrittäjiä kehittymään ja voimaan paremmin.

Hengitän - päivästä päivään

Vuosi on vaihtunut ja tällä kertaa vanha kliseinen toivotus "terveyttä ja onnea uudelle vuodelle" tuntuu oikeasti hyvältä ja toivottavalta. Kun oma terveys reistaa sitä tulee väistämättä pohdittua asioiden järjestystä uusilla silmillä.

Kuukauden olen miettinyt mitä ja miten kirjoitan aiheesta joka on vielä aika mutkikas ja sisältää paljon epävarmuutta - enkä tiedä vieläkään, mutta kirjoitanpahan jotain. Sekalaisia ajatuksia sisältäni. Kirjaimellisestikin. Kirjoittaminen auttaa selventämään asioita. Niin työssä kuin yksityiselämässäkin.

Te, jotka minut tunnette, tiedätte etten pienistä nurise enkä yleensä tee asioista numeroa - hoitelen pois ja etteenpäin. Paitsi poikkeuksena yrittäjyydestä teen numeroa, mutta se onkin työni =)

Mitään varmaa ei tässä vaiheessa ole suuntaan eikä toiseen, kuten näissä asioissa ei kai oikein koskaan. Haastetta aiheeseen tuo vielä jokaisen henkilön yksilöllinen reagointitapa tilanteeseen, niin fyysisellä kuin henkiselläkin tasolla.

Jokin kuitenkin on nyt vinossa jossain - kun en voi kaikkialla olla niinkuin ennen. Hengittää normaalisti, yskimättäm väsymättä. Tuntematta betonitaakkaa päässä. Etenkin omalla toimistolla ja muutamissa muissakin paikoissa tuntuu kuin hengittäisi neuloja sisäänsä. Jossain mättää? Miksi joka aamu aloitan toimistolla migreenilääkkeellä?

Kaikki oli juuri hirmuisen hyvin - työt luistaa ja kotonakin on hyvin. Korvien välissä siis kaikki kunnossa, kai. On ilo ja nautinto elää.

Mutta...

Eletään vieläkin sitä aikaa, kun jotkus kysyvät: Onko sinulla ongelmia työyhteisössäsi? Niin, mene ja tiedä, mutta yksinyrittäjällä on aika harvoin ongelmia pomonsa, saatikka alaisten kanssa. Ei tosiaankaan olisi nyt kiinnostusta eikä aikaa miettiä uusia toimitiloja, muuttoa saatikka omaa sairastumista. Ja joudunko ehkä hävittämään osan yritykseni omaisuudesta? Mistä rahat kaiken korjaamiseen?
Tämä ei voi osua kohdalleni, ei nyt, ei koskaan. Tai sitten sen ehkä pitikin mennä näin. Olenhan ennenkin antanut vaikeille ja käsittämättömille asioille erilaiset kasvot. Kai se on osani. Niin sen kuuluukin olla. En pelkää, kauheasti.

En ole sairastellut käytännössä lainkaan elämässäni, normaaleja flunssia lukuunottamatta. Siksikin olen aika ymmälläni: apua, mitä nyt, missä vika? Sisäilmaongelmako? :O

Verkostoissani on onneksi valtava määrä ihania erialojen ihmisiä jotka tuntevat jonkun asiaan perehtyneen ja joilta kysellä neuvoja tarvittaessa. Kiitos teille! Paikoilleni en aio jäädä nytkään - se mikä ei tapa sehän vain vahvistaa, jälleen kerran.

Onnettomuuksista syntyy yleensä uutta, jos vain niin tahtoo. Niin nytkin - odottakaapa vain! Uudet systeemit ovat jo pitkälti viritteillä ja sillä sitä jaksaakin päivän kerrallaan eteenpäin, olipa olo millainen tahansa.

Lopuksi tiedoksi asiakkailleni, yhteistyökumppaneilleni sekä tuleville asiakkailleni - älkää arastelko kysyä apua ja neuvoja edelleenkin - kerron sitten jos en jaksa tai pysty auttamaan. Auttaminen on kuitenkin se mistä saan virtaa, ehtymättömästi.

Lopuksi vielä tuorein "selviytymisbiisini"- musiikista sykkeen mä suoniini saan!

Katri Helena - Olen elossa taas (Vain Elämää -versio)

Kaiken voi saavuttaa kun vain keinot keksii.
Ja keksiihän ne!