Liekeissä!

Sormia kuumottaa, aivoja kuumottaa, ideoita pursuaa... olen liekeissä!

Kun perustin Redesanin viisi vuotta sitten, olin liekeissä. Liekeissä jotka roihusivat rajusti pari ensimmäistä vuotta. Olisivat roihunneet pidempäänkin, mutta homesairastuminen pudotti kaikelta jonkin verran pohjaa pois. Ei kuitenkaan sammuttanut liekkiä. Liekki oli muutaman vuoden ajan vain pienenä mielessä... jossain kaukana, jossain missä se ei edes lämmittänyt. Sen jotenkuten näki kyllä ja muisti sen olemassa olon - mutta siihen se jäikin. Tiesin että eräänä päivänä taas saan sen roihuun. Askel kerrallaan.
Ja sainkin!

Vaikka "katastrofin" jälkeiset aallot vaikuttavat vieläkin niin terveydessä kuin taloudessakin, on taas liekki voimistunut niin että se taas lämmittää ja pistää tekemään. Tekemisen palo on palannut. Olen liekeissä.
Kolmen vuoden ajan oli vain kerättävä itseänsä ja kasattava voimia, hidastettava, jaksaakseen jonain päivänä taas paremmin. On myönnettävä, että välillä mietin, laitanko kaikki jäihin. Lähdenkö palkkatöihin, pääsenkö helpommalla. Jaksanko enää löytää sitä intoa ja virtaa mikä sai minut perustamaan Redesanin suurine visioineen. En lähtenyt. Kokeilin kyllä, mutta vain huomatakseni ettei se ole se minun juttu. En saa siitä kiksejä - teen sitä vain rahasta, en palosta. Ja tarvitsen paloa jaksaakseni puurtaa. Se palo on yrittämisessä, kehittämisessä, ihmisten auttamisessa, innostamisessa ja kannustamisessa.

Uskon, että eräänä päivänä saan kirjoittaa nämä kaikki vastoinkäymiset johonkin kirjaan - antamaan voimaa ja energiaa toisille samoissa ongelmissa kamppaileville. Siihen kirjoitan kaiken auki. Ihan kaiken.

Mitä olen oppinut? Tiedän tarkalleen ottaen, omasta kokemuksta, mitä on käydä pohjalla. Mitä päässä liikkuu, miten sieltä voi selvitä, miten ajatukset risteilevät, miten usko kaikkeen horjuu, miten ihmiset tukevat hädässä pyydettäessä. Ja senkin, mitä jotkut luulevat sinusta tietävänsä - kun samaan aikaan olet aivan loppu ja haluat vain paeta pois kaikkea. Tiedän nyt entistäkin paremmin tämän kaiken. Ja tiedän että olen päässyt pahimman yli. Vielä kestää vuosia, että olen täysin kunnossa tapahtuneesta, mutta nyt jo tiedän että into on palannut.

Uudet tiimit, uudet ideat, entistä selkeämmät visiot - unelmien toteutukset. Tieto siitä, mikä on mun juttu ja mitä kaikkea aion vielä toteuttaa.

Olen liekeissä! Ja sen tulokset tulet näkemään vuoden ja parin sisällä. Enempää en voi vielä sanoa, mutta se on jotain, mikä tulee sinunkin elämääsi vaikuttamaan. Tiedän sen. Näen sen.

Voimia päivääsi - usko pois, minä tiedän - Huomenna on uusi päivä!

Kun maailma tuntui kaatuvan perjantaina 18.9.2015

Lupasin Facebookissa etten enää kirjoita lakkopuuhista, mutta sen verran joudun sanaani pyörtämään, että yhden blogin vielä aiheeseen liittyen pläjäytän maailmalle. Meilissäni nimittäin eilen illalla odotti tallenne Yle Keski-Suomen radiohaastattelusta perjantailta 18.9.2015. Minulta ja Finnchatin Roope Rämäseltä haluttiin kuulla yrittäjien ajatuksia hallituksen toimista. Minun kohdalla yksinyrittäjien näkökulmaa ja Roope kertoi puolestaan hienosti työllistävän kasvuyrityksen näkökulmaa. Kiitos toimittaja Jussi Lindroosille tallenteen lähettämisestä ja jutun tekemisestä.

Ilmassa oli jopa pelon ilmapiiriä ennen perjantaita 18.9.2015 sekä kyseisenä päivänä. Moni sanoi, että jotain pahaa tapahtuu. Mitä sitten tapahtui?

Minun maailmankuvaani on aina kuulunut katsella asioita monelta kantilta, kokonaisvaltaisesti, erilaisia mielipiteitä kuunnellen ja asiaa sitä kautta "mutustellen". Mihinkään asiaan kun ei ole sitä yhtäoikeaa vastausta ja aina väistämättä jotakuta sattuu tai joku ei tykkää. Niin se maailma vaan aina on mennyt ja tulee aina menemään. Meidän jokaisen on tahoillamme muodostettava asioista omaan tarpeeseemme riittävä käsitys ja toimittava sen mukaan. Vaikkakin liian usein monen tulkinta rajoittuu vain yhteen näkökulmaan ja sitä kautta fiilikseen, että maailma rojahtaa niskaan justiinsa. Isommassa mittakaavassa kun asiaa on tavallaan helpompi tarkastella, sen sijaan että lukittuisi vain yhteen näkökulmaan. Toisinaan on hyvä antaa vain aikaa ja pyrittävä olemaan miettimättä ihan kaikkea mitä eteen tulee. Yrittäjänä tämä taito auttaa huomattavasti arjessa.

Koska olen jo vuosia toiminut pienyrittäjien, etenkin yksinyrittäjien kanssa olen samalla saanut jonkinlaisen asiantuntija-aseman kentän parissa työskennellessäni. Tästä syystä minulta kysellään usein kentän mielipiteitä ja ajatuksia monenlaisiin yhteyksiin. Eihän tässäkään asiassa minulla tietenkään ole koko maailman tietoa, ei edes suomen mittakaavassa. Mutta aktiivisena somettajana, verkostoitujana sekä kirjoittajana ja lukijana on näkemykseni melkoisen kattava tällä saralla. Minulle uskoudutaan ja kerrotaan tarinoita, joita ei ole muille koskaan kerrottu, eikä tohdittaisi kertoakaan. Tämä on suuri rikkaus, jonka avulla voin tällä kentällä työskennellä entistäkin avarakatseisemmin asioita edistäen. Pienin askelin.

Viesti, mitä moni pienyrittäjä haluaa eteenpäin viestiä, on se, että eteenpäin on vain mentävä, tavalla tai toisella. Jos luemme liian paljon uutisia ja alamme vouhkata joka asiaan, menetämme vain aikaa ja energiaa. Kun bisneksen teon kannalta oleellisinta olisi keskittyä hankkimaan asiakkaita, kehittämään yritystä ja pitämään omasta jaksamisestaan huolta. Kirjoittelin tästä myös Redesanin blogiin.

Vastakkain asettelua olen aina inhonnut ja karttanut. En vain voi sitä ymmärtää. Emme voi missään maailmankolkassa toimia asetellen asioita mustavalkoisesti vastakkain. Ei. Meidän on tehtävä yhteistyötä. On pystyttävä keskustelemaan erimieltä olevien kanssa, yritettävä ymmärtää ja kuunnella myös sitä toista osapuolta ja pyrittävä löytämään yhdessä selviytymiskeinoja eteenpäin mennäksemme. Aina se ei suinkaan ole helppoa. Mutta välttämätöntä se on.

Jos itse palkkaan jonain päivänä henkilökuntaa, haluan että voimme sopia asioista yhdessä, siten että molemmat ovat tyytyväisiä. Siitähän kaikessa on kyse. Yhdessä sopimisesta, yhdessä tekemisestä, yhdessä oppimisesta, yhdessä erehtymisestä, yhdessä onnistumisesta.

No, perjantai meni ja lauantai tuli ja sunnuntaikin. Huomenna tulee maanantai ja hommat jatkuu. "Elämä jatkuu niinkuin sade" - kuten CMX laulaa. Ilmassa on avoinaisia asioita, niitä tulee aina olemaan ja niitä on aina ollut. Tutkaillaan siis maailmaa, monelta kantilta, mutta pyritään myös keskittymään omiin tekemisiimme, lopulta sillä on kaikista eniten merkitystä. Annetaan oma osamme, tehdään sitä mikä vie meitä eteenpäin. Nautitaan elämästä, kaikesta huolimatta. Elämä on ihmisen parasta aikaa :)

Jos haluat kuunnella millaisia ajatuksia radiossa ilmoille kannoin, kuuntele juttu tästä. Myös Yle Keski-Suomen uutissivulla on lyhyt kirjoitettu yhteenveto haastattelusta täällä. 

Huh mikä vuosi!

Se oli vuosi 2013... se oli tapahtumien vuosi...

Vaikka olenkin yltiö-optimisti, silti joskus pännii - minuakin ;)

Vuosi sitten en oikein uskonut, että näistä kaikista mullistuksista selvittäisi. Mutta jälleen kerran tuli todistettua se, että kaikkesta voi selvitä kun vaan puree hampaansa yhteen ja päättää niin. Ei ole ollut helppoa ja on vaatinut todella paljon sisua ja tahtoa. Välillä oli pistettävä silmät kiinni, puristettava nenästä ja sukellettava - tietämättä tuleeko pohja, josta ponnistaa taas pintaan, vastaan koskaan. Pohja tuli, se oli tällä kertaa todella syvällä ja kesti jonkun tovin, että jaksoi taas ponkaista pintaa kohti. On sanottava, että kyllä kieltämättä välillä kävi mielessä luovuttaminen. Mutta eihän se sovi minun kuvioihin, ei ole koskaan sopinut - eikä sopinut nytkään. Nyt voin taputtaa itseäni olalle ja sanoa ääneen: selvisin hengissä ja entistäkin ehompana!

Kun joutuu elämässään traagisten tai muuten vain kohtalaisen katastrofaalisen tapahtuman keskipisteeseen sitä tuppaa joko heittämään hanskat kokonaan tiskiin tai kasvamaan ihmisenä henkisesti mahdottoman vahvaksi.
Minulle tämä oli elämäni toinen suuri selviytymistarina.

Lyhyesti siitä mitä tapahtui: Vakava sairastuminen, syynä sisäilmaongelmat entisissä toimitiloissa.Taistelua tervehtymisestä, taistelua sopimuksista, taistelua taloudellisesti, taistelua jaksamisesta, niin kotona kuin töissäkin. Lääkäreitä, juristeja, reseptejä, sparraajia, apuja, neuvoja, neuvottomuutta, väsymystä, turhautumista, parisuhteen haasteita, perheen haasteita, työ haasteita, itkuja, nauruja, oppia, sopimisia... lopulta onnistumisia.

Vuoden sovittelujen, säätöjen, lääkäreissä juoksujen ja asioiden ja talouden elvyttämisen lopputulemana on entistäkin parempi tulevaisuus, kaikesta huolimatta. Nahka on jälleen paksumpi, vaikka kroppaa joudunkin vuosia lääkitsemään, mutten anna sen vaikuttaa. Sopimukset on saatu kirjoihin ja kansiin, uutta on sitä myöten saatu kehitettyä ja vanhasta irtauduttu.

Oppia... paljon oppia. Miten selvitä pienyrittäjänä tästä kaikesta? Pala kerrallaan, päivä kerrallaan.
Olen saanut paljon ammennettavaa vastaaviin tilanteisiin toisille yrittäjille annettavaksi. Vaikeimman kautta, mutta oman kokemuksen kautta. Tiedän miten eteenpäin pääsee, jos vain haluaa.

Oma tahto on se keskeisin asia. Kukaan ei tule nostamaan sinua suosta, jos et päätä itse sieltä nousta. Apuja tarvitaan ja niitä kannattaa ottaa vastaan ja pyytääkin. Mutta oma tahto on tärkein. Velttoa tyyppiä ei kukaan jaksa perässään vetää.

On saatava välillä purkaa surunsa ja turhautumisensa jollekin, niin hyvät kuin pahatkin.
Ja jälleen kerran olen huomannut, että selviytymiskeinoista paras on se, että saa kerrasta toiseen "oksentaa" kaiken pihalle jollekin tai joillekin luotettaville ihmisille. Niin livenä kuin sähköisestikin chattaillen. Silloin kun oksentamisen aika on pahiten käsillä.

Vuonna 2014 keskityn entistä enemmän yritykseeni Redesan Oy:öön ja Yrittäjän Kumppanitalon kehittämiseen. Jokusen hallituspaikankin jätin pois, mutta eihän sitä nyt harrastuksista kaikista luovuta - etenkin kun yrittäjyyteen liittyvät luottamustehtävät sekä edustamiset vievät samalla yritykseni ja toisten yrittäjien asioita eteenpäin. Sehän se on mun juttu!

No, nyt joku pohtii että mites perhe? Perhe on toki aina tärkein. Perhe menee edelleen kaiken edelle ja yrittäjyys mahdollistaa asioiden yhdistämisen lähes omaan tahtiin, vaikka tämä seikka on samalla ihanaa niin myös välillä kamalaa. Täytyy vain osata elää hetkessä, et voi tietää mitä huominen tuo tullessaan. Päätät vain selvitä jollain keinoilla, kävi miten kävi. Verkostojen avulla ja perheen tuella.

Siitä on yrittäminen tehty. Mahdottomasti mahdollisuuksia, mutkista huolimatta. Kasvua, monenmoista.

Muutoksia tunteella vai ilman?

Ympärillämme velloo tällähetkellä monet muutoskeskustelut. Valtakunnallisesti suurin muutostilanne lienee erittäin voimaikkaita tunteita ja ärhäköitä keskusteluja herättävä kunta-uudistusasia ryyditettynä varuskuntien lakkauttamisilla. Paikallisesti meillä täällä Jyväskylässä taas keskutellaan erittäin voimakkaallakin äänensävyllä Lyseon lukion kohtalosta. Kaikissa näissä jutuissa on kyse rahasta, mutta ennenkaikkea tunteista. Mutta mitkä ovatkaan oikeat faktat?
Pystymmekö oikeasti ajattelemaan muutosta hieman kauempaa jopa ulkopuolisena jos päähämme mahtuu vain "pidän-tästä-kiinni-vaikka-henki-menisi" -mentaliteetti? Emme halua nähdä muutoksen taakse.

Ihminen on sellainen, ettei haluaisi mistään saavutetusta tai opitusta asiasta luopua - kun on jollakin tapaa totuttu asiat hoitamaan, miksei tehtäisi jatkossakin näin. Koska on aina ollut näin. Tunteet ovat pelissä yleensä järkeäkin voimakkaampina ja uuden oppiminen on pelottavaa. Miksi ei vain pysyttäisi vanhassa totutussa?
Kreikassa jokin aika sitten ihmiset tekivät kolmetuntisia päiviä ja jäivät eläkkeelle jo 40 vuotiaana. Taivaallisen ihanaa, eikö? Tämä oli kuitenkin vain näennäistä hyvää. Ei osattu tai haluttu ajatella kokonaisuutta - voiko kaikki toimia jos vielä jatkuu näin? Tiedämme kaikki miten sitten kävikään...

Kaikissa uudistusasioissa pitäisi pystyä ajattelemaan myös asioiden toisia puolia ja kokonaisuuksia. Mitä hyvää ja mitä huonoa uudistus oikeasti toisi tulevaisuudessa? Osattaisiko ehkä ajatella hetki myös ilman tunteita?

Yritysasiakkaitani ohjeistan lähes aina ajattelemaan tilannetta myös asiakkaiden silmin - ostaisitko itseltäsi? Vaikka jokin asia on yrittäjästä itsestään ihanaa ja mukavaa - ajattelevatko asiakkaat samoin? Jos asiakkaita ei tule, ei ole muita vaihtoehtoja kuin katsoa peiliin ja keksiä uusia keinoja kassavirran kohottamiseksi. Kyllä se joskus sattuu ja harmittaa kovastikin.

Voisiko kunnan rajojen siirto kartalla tuoda hyviäkin juttuja? Voisiko palveluita järjestää jollain aivan uudella ja erilaisella tavalla? Voisiko vanha ja perinteinen koulu toimia jossain toisessa rakennuksessa? Onko koulurakennus oikeasti toimiva nykyiseen tekniikkaan? Tarvitsemmeko käyttää yhteiskunnan varoja varuskuntiin, jos käyttäsimmekin ne rahat vaikka vanhusten ja sairaiden hoitoon - hyvinvointiin? Vai keksittäisikö varuskuntiin myös jotain aivan uutta ja innovatiivista, jotta työpaikkoja säilyisi? Mitäs keksitään Nokian-yksiköiden ja "metsätehtaiden" lakkautusten jälkeen?
Itse ajattelen näitä kaikkia asioita ulkopuolisena, pyrin ottamaan molempien puolten mielipiteet ja faktat huomioon - mikä ei olekaan kovin helppo tehtävä, mutta lopputuloksen kannalta luullakseni parempi.

Keksitäänkin ihan jotain uusia malleja ja toimintatapoja, jotta kaikilla, ainakin suurimmalla osalla, olisi entistä parempi olla ja elää? Muutokset eivät ole aina kivoja, mutta aika usein "pakollisia".

Lapsen synnytyskin pelottaa monia naisia oikein toden teolla. Kuitenkin se palkinto, minkä siitä saa, on niin mahtava, että lapsia halutaan hankkia. Synnytyskivut unohtuvat ja vanhemmuuden haasteet tulevat ja menevät. Kaikkeen tottuu kun oikein kovasti haluaa.

Kun koiramme lopetettiin vähän ennen joulua, mietin tätä tunneasiaa paljon. Koira oli vanha ja jokseenkin sairas. Pystyi vielä elämään kutakuinkin normaalisti, mutta huomasin, ettei tämä ollut kuitenkaan oikein kunnossa enää. Pelko mahdollisista kasvainten aiheuttamista agressioista sai tekemään erittäin raskaan päätöksen. Päätöksen, jota tiedän monien pitkittävän aivan liian pitkään. Entä jos koira olisi joku päivä purrut jotakuta lastamme tai vieraita? Yhtään merkkiä ei toki vielä ollut, mutta koirankasvattajan tyttärenä ja lapsuuteni koirien parissa viettäneenä, tiesin tämän olevan mahdollista - aivan ykskaks kirkkaaltakin taivaalta. Tätä riskiä en halunnut ottaa. Itkimme toki lopettamista muutaman päivän ennakkoon ja ainakin viikon jälkikäteenkin. Mutta silti tiesimme tehneemme oikein. Koira olisi varmaan elänyt vielä jonkin aikaa, mutta... millaisin seurauksin? Pitkäaikainen ystävä oli poissa, tällä ei enää ollut kipuja, meillä oli uudet matot lattialla ja leikkipaikka lapsilla. Pääsimme helpommin liikenteeseen ilman koiran kuskaamista koirahoitolaan. Näin oli lopulta paras meille kaikille.

Olen joutunut, tai pitäisikö sanoa jopa _saanut_, elää elämää, jonka varrella on ollut hyvinkin vaikeita ja raskaita muutoksia - enkä tietenkään kaikkia niistä olisi halunnut. Silti olen jäänyt henkiin ja olen entistä vahvempi seisomaan omilla jaloillani ja  jakamaan asioita myös toisten kanssa. Uskallan katsoa eteenpäin vaikeinakin aikoina, kun on tehtävä hankalia omia, omien lasten tai toisten asioihin liittyviä päätöksiä. Sillä jonkun niitä on joskus tehtävä, mikäli haluamme saada paremman huomisen. Meille kaikille.