Huh mikä vuosi!

Se oli vuosi 2013... se oli tapahtumien vuosi...

Vaikka olenkin yltiö-optimisti, silti joskus pännii - minuakin ;)

Vuosi sitten en oikein uskonut, että näistä kaikista mullistuksista selvittäisi. Mutta jälleen kerran tuli todistettua se, että kaikkesta voi selvitä kun vaan puree hampaansa yhteen ja päättää niin. Ei ole ollut helppoa ja on vaatinut todella paljon sisua ja tahtoa. Välillä oli pistettävä silmät kiinni, puristettava nenästä ja sukellettava - tietämättä tuleeko pohja, josta ponnistaa taas pintaan, vastaan koskaan. Pohja tuli, se oli tällä kertaa todella syvällä ja kesti jonkun tovin, että jaksoi taas ponkaista pintaa kohti. On sanottava, että kyllä kieltämättä välillä kävi mielessä luovuttaminen. Mutta eihän se sovi minun kuvioihin, ei ole koskaan sopinut - eikä sopinut nytkään. Nyt voin taputtaa itseäni olalle ja sanoa ääneen: selvisin hengissä ja entistäkin ehompana!

Kun joutuu elämässään traagisten tai muuten vain kohtalaisen katastrofaalisen tapahtuman keskipisteeseen sitä tuppaa joko heittämään hanskat kokonaan tiskiin tai kasvamaan ihmisenä henkisesti mahdottoman vahvaksi.
Minulle tämä oli elämäni toinen suuri selviytymistarina.

Lyhyesti siitä mitä tapahtui: Vakava sairastuminen, syynä sisäilmaongelmat entisissä toimitiloissa.Taistelua tervehtymisestä, taistelua sopimuksista, taistelua taloudellisesti, taistelua jaksamisesta, niin kotona kuin töissäkin. Lääkäreitä, juristeja, reseptejä, sparraajia, apuja, neuvoja, neuvottomuutta, väsymystä, turhautumista, parisuhteen haasteita, perheen haasteita, työ haasteita, itkuja, nauruja, oppia, sopimisia... lopulta onnistumisia.

Vuoden sovittelujen, säätöjen, lääkäreissä juoksujen ja asioiden ja talouden elvyttämisen lopputulemana on entistäkin parempi tulevaisuus, kaikesta huolimatta. Nahka on jälleen paksumpi, vaikka kroppaa joudunkin vuosia lääkitsemään, mutten anna sen vaikuttaa. Sopimukset on saatu kirjoihin ja kansiin, uutta on sitä myöten saatu kehitettyä ja vanhasta irtauduttu.

Oppia... paljon oppia. Miten selvitä pienyrittäjänä tästä kaikesta? Pala kerrallaan, päivä kerrallaan.
Olen saanut paljon ammennettavaa vastaaviin tilanteisiin toisille yrittäjille annettavaksi. Vaikeimman kautta, mutta oman kokemuksen kautta. Tiedän miten eteenpäin pääsee, jos vain haluaa.

Oma tahto on se keskeisin asia. Kukaan ei tule nostamaan sinua suosta, jos et päätä itse sieltä nousta. Apuja tarvitaan ja niitä kannattaa ottaa vastaan ja pyytääkin. Mutta oma tahto on tärkein. Velttoa tyyppiä ei kukaan jaksa perässään vetää.

On saatava välillä purkaa surunsa ja turhautumisensa jollekin, niin hyvät kuin pahatkin.
Ja jälleen kerran olen huomannut, että selviytymiskeinoista paras on se, että saa kerrasta toiseen "oksentaa" kaiken pihalle jollekin tai joillekin luotettaville ihmisille. Niin livenä kuin sähköisestikin chattaillen. Silloin kun oksentamisen aika on pahiten käsillä.

Vuonna 2014 keskityn entistä enemmän yritykseeni Redesan Oy:öön ja Yrittäjän Kumppanitalon kehittämiseen. Jokusen hallituspaikankin jätin pois, mutta eihän sitä nyt harrastuksista kaikista luovuta - etenkin kun yrittäjyyteen liittyvät luottamustehtävät sekä edustamiset vievät samalla yritykseni ja toisten yrittäjien asioita eteenpäin. Sehän se on mun juttu!

No, nyt joku pohtii että mites perhe? Perhe on toki aina tärkein. Perhe menee edelleen kaiken edelle ja yrittäjyys mahdollistaa asioiden yhdistämisen lähes omaan tahtiin, vaikka tämä seikka on samalla ihanaa niin myös välillä kamalaa. Täytyy vain osata elää hetkessä, et voi tietää mitä huominen tuo tullessaan. Päätät vain selvitä jollain keinoilla, kävi miten kävi. Verkostojen avulla ja perheen tuella.

Siitä on yrittäminen tehty. Mahdottomasti mahdollisuuksia, mutkista huolimatta. Kasvua, monenmoista.

Minä sentään yritän

Syksy, sylissä läppäri, kupissa lämmin tee ja lapset pelailemassa ympärillä. Puuttuu vain tuli takasta. Mutta siitäkin huolimatta tuli pakottava tarve kirjoittaa blogi. En vielä tiedä mitä - katsotaan mitä sormet suoltavat tähän tänään.

Melkoista aallokkoa on vaihteeksi ollut rintamalla. Niin hyvässä kuin pahassakin. Moni asia tuntuu loksahtavan paikoilleen, mutta samaan aikaan myllerys on niin suurta, ettei tiedä miten päin olisi. Miksei jo rytise oikein urakalla? Miksei jo tyynny - niinkuin pidemmäksi aikaa? Kehittäminen ottaa aikansa ja paikkansa. Ja tahtotilan. Periksi ei vain voi antaa, ei ainakaan vielä. Eikös olekin tuttua touhua? Jokainen pystynee allekirjoittamaan nämä vaiheet elämässään.

Välillä olo on kuin lasten pelissä, jossa ukkelit seikkailevat labyrintissä. Ei näe eteen, ei taakse, ei seinän yli. On vain mentävä eteenpäin ja välillä tultava taaksepäin. Sitten törmää seinään ja on hetken pökkyrässä - jatkaakseen taas hetken päästä matkaa toiseen suuntaan. Tulee kavereita vastaan, toiset jäävät rinnalle, toiset jatkavat eri suuntiin. Toisten kanssa kuljetaan yhdessä eteenpäin, tuli mitä tuli.

Aina ei jaksa. Ja sitten jaksaa taas ihan hurjana. Mene ja tiedä. Sopii minulle. Sopii meille. On miljoona pientä osaa joista rakentamalla syntyy upea kuva, kuva jota voi ylpeänä eräänä päivänä esitellä kaikille. Mä tein sen. Ihan itse. Ainakin aloitin ihan itse, sitten tehtiin yhdessä. Yhdessä on helpompaa: Tulee näkökulmia, niin positiivisia kuin negatiivisiakin, on päitä ja olkapäitä, joita tarvitaan usein tueksi ja voimavaraksi. Rohkea pyytää apua, ei jää yksin suremaan nurkkaan.

Mutta hei, täähän on yhdenlaista elämän tuotteistamista samalla. Palasia siellä ja palasia täällä, ne kasaillaan johonkin muotoon, tarjotaan markkinoille, muokataan, tarjotaan uudelleen, kehitetään, muokataan ja taas tarjoillaan. Ei jämähdetä vaan mennään rohkeasti eteenpäin - vaikka välillä pelottaakin. Toivoa on ja uskoa.

No, semmosta tästä tuli tänään - ehkä joku sai jonkun kipinän. Joskus osuu, joskus ei. Sellaista se on tämä elämän peli.

Minä sentään yritän.

Hengitän - päivästä päivään

Vuosi on vaihtunut ja tällä kertaa vanha kliseinen toivotus "terveyttä ja onnea uudelle vuodelle" tuntuu oikeasti hyvältä ja toivottavalta. Kun oma terveys reistaa sitä tulee väistämättä pohdittua asioiden järjestystä uusilla silmillä.

Kuukauden olen miettinyt mitä ja miten kirjoitan aiheesta joka on vielä aika mutkikas ja sisältää paljon epävarmuutta - enkä tiedä vieläkään, mutta kirjoitanpahan jotain. Sekalaisia ajatuksia sisältäni. Kirjaimellisestikin. Kirjoittaminen auttaa selventämään asioita. Niin työssä kuin yksityiselämässäkin.

Te, jotka minut tunnette, tiedätte etten pienistä nurise enkä yleensä tee asioista numeroa - hoitelen pois ja etteenpäin. Paitsi poikkeuksena yrittäjyydestä teen numeroa, mutta se onkin työni =)

Mitään varmaa ei tässä vaiheessa ole suuntaan eikä toiseen, kuten näissä asioissa ei kai oikein koskaan. Haastetta aiheeseen tuo vielä jokaisen henkilön yksilöllinen reagointitapa tilanteeseen, niin fyysisellä kuin henkiselläkin tasolla.

Jokin kuitenkin on nyt vinossa jossain - kun en voi kaikkialla olla niinkuin ennen. Hengittää normaalisti, yskimättäm väsymättä. Tuntematta betonitaakkaa päässä. Etenkin omalla toimistolla ja muutamissa muissakin paikoissa tuntuu kuin hengittäisi neuloja sisäänsä. Jossain mättää? Miksi joka aamu aloitan toimistolla migreenilääkkeellä?

Kaikki oli juuri hirmuisen hyvin - työt luistaa ja kotonakin on hyvin. Korvien välissä siis kaikki kunnossa, kai. On ilo ja nautinto elää.

Mutta...

Eletään vieläkin sitä aikaa, kun jotkus kysyvät: Onko sinulla ongelmia työyhteisössäsi? Niin, mene ja tiedä, mutta yksinyrittäjällä on aika harvoin ongelmia pomonsa, saatikka alaisten kanssa. Ei tosiaankaan olisi nyt kiinnostusta eikä aikaa miettiä uusia toimitiloja, muuttoa saatikka omaa sairastumista. Ja joudunko ehkä hävittämään osan yritykseni omaisuudesta? Mistä rahat kaiken korjaamiseen?
Tämä ei voi osua kohdalleni, ei nyt, ei koskaan. Tai sitten sen ehkä pitikin mennä näin. Olenhan ennenkin antanut vaikeille ja käsittämättömille asioille erilaiset kasvot. Kai se on osani. Niin sen kuuluukin olla. En pelkää, kauheasti.

En ole sairastellut käytännössä lainkaan elämässäni, normaaleja flunssia lukuunottamatta. Siksikin olen aika ymmälläni: apua, mitä nyt, missä vika? Sisäilmaongelmako? :O

Verkostoissani on onneksi valtava määrä ihania erialojen ihmisiä jotka tuntevat jonkun asiaan perehtyneen ja joilta kysellä neuvoja tarvittaessa. Kiitos teille! Paikoilleni en aio jäädä nytkään - se mikä ei tapa sehän vain vahvistaa, jälleen kerran.

Onnettomuuksista syntyy yleensä uutta, jos vain niin tahtoo. Niin nytkin - odottakaapa vain! Uudet systeemit ovat jo pitkälti viritteillä ja sillä sitä jaksaakin päivän kerrallaan eteenpäin, olipa olo millainen tahansa.

Lopuksi tiedoksi asiakkailleni, yhteistyökumppaneilleni sekä tuleville asiakkailleni - älkää arastelko kysyä apua ja neuvoja edelleenkin - kerron sitten jos en jaksa tai pysty auttamaan. Auttaminen on kuitenkin se mistä saan virtaa, ehtymättömästi.

Lopuksi vielä tuorein "selviytymisbiisini"- musiikista sykkeen mä suoniini saan!

Katri Helena - Olen elossa taas (Vain Elämää -versio)

Kaiken voi saavuttaa kun vain keinot keksii.
Ja keksiihän ne!