Vaihtoehto oppimiselle - Steinerkoulu

Vaihtoehto oppimiselle

(Julkaistu alunperin Jyväskylän Steinerkoulun blogissa 18.9.2016)

Olen Sanna Jylänki, neljän lapsen äiti, yrittäjä sekä aktiivinen somettaja sekä verkostoituja. Lapsistamme kolme käy Jyväskylän Steinerkoulua ja neljäs, vanhimmainen on jo ammattikoululainen ja käynyt kokonaan tavallisen peruskoulun. Myös kaksi seuraavaksi vanhinta ovat käyneet ensimmäiset vuodet tavallista koulua, joten meillä on paljon vertauspohjaa.

Aikoinani minäkin pidin Steinerkoulua outona paikkana, koska en ollut perehtynyt asiaan ja olin kuullut vain ”huhuja”. Kun kolme vuotta sitten alkoivat yhdellä lapsellamme vaikeudet tavallisessa koulussa, päädyimme verkostojeni kautta tutkimaan Steinerkoulua vaihtoehtona. Kyselimme tutuilta kokemuksia ja luimme asiasta paljon.

Oppia tekemällä. Ihmisenä kasvaminen.

Yrittäjäperheessä olemme tottuneet tekemään asioita eri lailla ja toki sama heijastui myös lapsiimme. Valitettavasti tavallisessa koulussa kaikkien opettajien kohdalla tämä kokeiluhaluisuus ei tullut kysymykseenkään, vaan kaikki olisi pitänyt tehdä samalla kaavalla. Niinpä tämä aiheutti huomattavia ristiriitoja tuolloin. Meidän maailmassamme kun jokainen on yksilö ja tekee asioita eri tavalla, silti onnistuen ja oppien. Jälkeenpäin olen miettinyt, että kunpa olisin aikoinani itsekin päässyt Steinerkouluun ja olisimmepa jo esikoisen kohdalla tienneet etsiä tätä vaihtoehtoa. Niin paljon steinerilaisuus on muuttanut lapsia ja elämäämme. Koko perheen elämää.

Koulusta tuli paratiisi!

Kun ensimmäinen steineriin tullut lapsemme oli käynyt koulua puoli vuotta, oli koulusta hänelle tullut paratiisi, entisen koulukauhun sijaan. Kouluun oli ihana mennä ja lomatkin tuntuivat turhilta. Oli kiva olla koulussa, oli ihanaa saada huokaista – nyt tiedämme että lapset saavat kasvaa omiksi persoonikseen turvallisesti kokeillen. Puolen vuoden jälkeen päätimme, että nuorimmaisemme saa aloittaa koulutaipaleensa Steinerissa ja samaan syssyyn siirsimme kolmannenkin samaan kouluun.

Jokaisen kohdalla iloa ja riemua on joka päivä. Koskaan ei enää kouluun lähteminen ole ollut ikävää. Joka päivä koulusta tullessa kaikilla on kerrottavana vain mukavia asioita. Toki joskus on pieniä murheitakin, mutta ne selvitetään aina heti yhdessä. Perhe, lapset, opettajat, vanhemmat. Yhdessä – mutta jokaista kunnioittaen. Puhuen yhdenvertaisesti.

Yhdessä kehittäen

Yrittäjänä sitä monesti vertaan omia toimintatapojani steinerilaisuuteen, tekemällä oppien, yksilöllisyys huomioiden! Se tuottaa mielihyvää ja siten oppii parhaiten. Innostus säilyy. Eihän tämä malli tietenkään kaikille sovi, mutta uskon ja tiedän, että hyvin monelle sopii varmasti! Rohkaisenkin kaikkia tutkimaan tätä vaihtoehtoa lapsensa koulutielle. Kokemuksesta voin sanoa, että kesken lukuvuoden tai jo alkaneen koulutienkään vaihtaminen ei ollut tippaakaan ongelmallista. Kaikki sujui kivutta ja arki rullaa nykyisin ihanasti. En voi kuin olla kiitollinen tästä opinahjosta, joka päivä!

Innostuin koko jutusta niin paljon, että halusin mukaan myös kehittämään koulua, jotta useampi perhe löytäisi tämän mahtavan mahdollisuuden. Siispä lähdin melko pian mukaan myös vanhempien tukiyhdistykseen, joka ylläpitää tätä yksityistä koulua. Oma osaamiseni painottuu etenkin markkinointiin jota tarvitaan ihan yhtälailla kouluissa, yhdistyksissä, yrityksissä, oppilaitoksissa, julkisella puolella kuin monessa muussakin paikassa. Meidän yhdessä pitää kertoa mitä olemme, mitä teemme ja miksi tulla juuri meille. Arkisia juttuja siis. Ei mitään sen ihmeempää.

Värikästä ja ihanaa syksyä sinulle!

Sanna Jylänki

Kun on pakko jaksaa

- Äiti, mitä teen?
- En tiedä... äiti ei jaksa... äiti on väsynyt.

Pystyt hoitamaan normaalit arkirutiinit jotenkuten, tottumuksesta. Olet väsynyt. Et enää tiedä miten päästä ulos kehästä. Mutta on pakko jaksaa. Olet yksin lastesi kanssa tai puolisosi on myöskin kyvytön käsittelemään väsymystä kanssasi. Ehkä hänkin on väsynyt. Sinulle sanotaan, että ei tarvitsekaan aina jaksaa, voit olla jaksamatta. Mutta mitä se vanhempana tarkoittaa? Jättäisitkö lapsesi heitteille? Itketkö heidän nähden? Pienet lapset hätääntyisivät, isot pelkäisivät. On jaksettava. Itkettää. Kurkkua kuristaa.

Tuttua tarinaa monelle, sillä elämä tuo eteensä monenlaista arvaamatonta hetkeä. Hetkiä, joita ei voi ennakoida. Hetkiä, jotka kuitenkin kuuluvat yleensä elämään. Harvalle meistä koko elämä on yhtä ruusuilla tanssia. Neuvojia riittää. Osa on itse kokenut saman, osa on vain lukenut kirjasta. Osalla ei ehkä ole omaa perhettä, ei pieniä lapsia joista on suurin huoli omien voimiensa ehtyessä. Mikä neuvoksi? Kun on vain pakko jaksaa!

Uutiset ovat kertoneet kauhutarinoita siitä kun ei enää jaksa, kun kamelin selkä katesi, miten sitten kävi? Tavallisen oloisia ihmisiä, joilla periaatteessa oli kaikki hyvin. Ulospäin maski naamalla, kun oli vain pakko jaksaa. Mihin pahaa oloaan olisi voinut purkaa?Ei meille ihmisille ole vara-akkuja joista saisi voimia ja virtaa virran loppuessa. Kun et jaksa kuunnella kenenkään sanovan, kyllä se siitä, ei sinun tarvitsekaan jaksaa. Kun positiivisuudesta on tullut vitsi ja olet luovuttanut. Eikä kukaan pysty sitä kuitenkaan näkemään. Et voi murtua. On jaksettava päivästä toiseen. Pakokauhua jokayö ja jokapäivä.

Asia ei ole missään nimessä yksiselitteinen, ihminen on niin monimutkainen luomus. Ja jokainen täysin erilainen olento. Onhan meillä suunnaton määrä apuja tarjolla, vaan löydämmekö niitä silloin kuin on pakko jaksaa, muttei jaksa?

Tämä tarina on osittain tarua, osittain totta. Koostettuna siitä mitä jokapäivä kohtaa ja kuulee. Mitä voisimme tehdä, yhdessä, jotta jaksaisimme taas huomiseen? Huomenna on kuitenkin uusi päivä, mutta entä jos sekin on musta? Millaisilla jutuilla sinä olet läheistäsi auttanut tälläisinä hetkinä? Millä sanoilla ja teoilla me kaikki voimme läheisiämme auttaa kohti parempaa huomista ja ylihuomista. Huomenna on uusi päivä, siis kädestä kiinni läheistä, halaus ja kuuntelu, ehkä vain ymmärrys koskeutuksen lisäksi. Jotta jaksaisimme kuitenkin. Jotta läheisemme jaksaisivat.

Voimia kaikille! Älä pelkää kertoa voimattomuudestasi, sillä keskustellessasi toisen kanssa jäsennät omaa oloasi. Etsi oikeanlaista keskusteluseuraa ja yritä vielä! Yksin harvoin pääsemme tästä eteenpäin, tarvitsemme toisen tai toisia ihmisiä purkamaan ja jäsentämään kanssamme ajatuksiamme. Niin töissä kuin kotonakin.

En minä kaadu, kallistun vain vähän.

En minä vaivu, kumarrun vain.

Kun sydän itkee, se puhdistuu. 

Kun suree surunsa ja elämä taas kirkastuu,

kylmän jälkeen auringon lämpö kasvoilla lämmittää, ei häikäise.

Pitäisi kirjoittaa...

Pitäisi kirjoittaa, kirjoittaa, kirjoittaa... ja vielä vähän kirjoittaa.

...Vaan meinaa olla ettei saa aloitetuksi. No, tulihan tuossa kylläkin yksi kirja työstettyä (100 keinoa
tehdä markkinoinnilla tuloksia somessa, kera Timo Ropen) ja toinenkin opus jo työn alla... tosin siellä alla se nyt tuntuukin olevan, toistaiseki, puoliksi valmiina. Ideoiden puutetta tämä ei ole, niitä on ehkä jopa liikaakin. Välillä toivoisin jopa, että päähäni voisi asentaa usb-tulostimen joka suoltaisi ajatukset paperille tai näytölle ja sitten niitä voisi siitä työstää eteenpäin. Tosin, tuskin sekään auttaisi. Mikä ihme sitten auttaa?

Tuntuuko tutulta?

Olen lukenut useita vuosia ja paljon. Siitä ideat ja ajatukset ovatkin pursunneet ja toisaalta siksi olen nyt vähentänyt lukemista. Olen pitänyt luovia taukoja, ollut tekemättä juurikaan mitään - kesällä jopa liiankin pitkän tauon - ideat meinasivat jo pursuta päästä yli äyräidensä. Syksy on mennyt niiden kanssa touhuillessa - töitä on piisannut - hyvä niin! Välilä olen keskittynyt vain pelailemiseen ja lasten kanssa touhuiluun - se on minulle hyvää aivojen nollausta. Kuunnellut musiikka, soittanut ja laulanut.

On normaalia että välillä tulee lukuähky. Silloin on hyvä pitää kunnolla paussia. Lukemisen jälkeen tulee tarve kirjoittaa omia juttuja, jäsentää lukemaansa uuteen kuosiin. Vaikkakin neljän lapsen ja kahden yrittäjän perheessä aikaa ei tahdo kirjoittamiseen aina löytyä. Halu on kyllä. Eräänkin työreissun yhteydessä olin yksin iltapäivän ja illan hotellihuoneessa eväiden kanssa, kirjoittamassa! Kirjoitin, kirjoitin ja kirjoitin. Teki hyvää!

Välillä tahtoo iskeä paniikki, riittämättömyyden tunne. Haluaisi tehdä kaikkea ja paljon ja mielellään heti! Sparraajani sanoin: olo on kuin lapsella karkkikaupassa, haluaa kaikkea, heti. Normaalia kaiken sen jälkeen mitä teki vuosia aiemmin - rajoitettuna ja "sidottuna". Tilanteessa ei ole mitään pahaa, kunhan vain tunnistaa sen. Osaa karsia ja etsiä ne oikeat ja omat jutut ja siirtää muut kiva hautumaan ja odottamaan oikeaa aikaa. Mihinkäpä tässä kiire, paitsi elämään ;)

Nyt olen karsinut ja kirjoittanut jälleen to-do listat kuntoon. Nyt kirjoitetaan! Parikin sparraajaa on tullut "jengiin" mukaan - heidän avullaan saan jäsennettyä omaa päätäni. Täysin välttämätön tapa asiantuntijalle ja muillekin. Yksinään sitä ei näe puita metsältä. Tai sitten näkee vain yhden puun metsältä. Ulkopuolinen sparraaja helpottaa näkymiä - ja kun heitä on useita, saa useita näkökulmia. Se on oikein se.

Noniin, nyt siis kirjoitan. Tästä tämä lähtee. Loppua ei näy. Jos koet samoja tunteita, älä huoli. Relaa vähän ja sitten otat vain kynän ja paperin tai sähköisen dokumentin ja alat suoltaa sinne ihan mitä vain! Niin minä tein tämän tekstin kanssa. Ei ollut hajua mitä kirjoitan. Kirjoitin vain sen mitä päässä liikkui. Tästä siirryn seuraavaan tekstiin ja sitten seuraavaan ja ehkäpä vielä seuraavaankin.

Olo helpottuu ja mieli keventyy ja kirkastuu. Kokeile. Älä pelkää - kirjoita! Sinä osaat, koska minäkin osaan.

PS. Tiesitkö, en ole ollut mikään loistokirjoittaja koskaan, koska teen paljon virheitä - mutta kirjoitan silti. Sitä oppii kokoajan. Vain kirjoittamalla, ja lukemalla. Ja kokeilemalla. Anna palaa!

Uskallan olla erilainen äiti!

Olen äiti. Erialainen äiti.

Minusta tuli äiti 21-vuotiaana, silloin vuonna 1999. Siihen aikaan se nyt ei ollut mitenkään ihmeellistä saada lasta "niin nuorena". Minusta tuli äiti osittain lääkärin määräämäänä (pahan endon takia) ja toki olin jo vuoden ajan haaveillut omasta vauvasta. Vauva tuli ja vuoden päästä myös avioero. Mutta minä olin äiti ja ehkä juuri siksi olen vielä elossa. Minun piti suojella toista ihmistä.

Olin ajatellut ennen lapsen syntymää että normi alatiesynnytys. Niin sen pitää mennä. No, 25 tunnin puskennan jälkeen mentiin hätäsektioon. Olinko siis synnyttänyt? Olin. Pääasia että molemmat selvisivät. Nyt sektioita on jo neljä takana - lapset eivät vain koskaan halunneet tulla sieltä mistä "normaalisti". Olin myös päättänyt ensimmäisen kanssa imettää lähes vuoden. No erostressin ja pelon vuoksi homma lopahti 3kk kohdalla. Viisas neuvolantäti tyynnytteli että kasvaa ne lapset näinkin. Terveytemme on tärkein. Eikä tyttö ole sairastellut siltikään juuri koskaan. Eikä äitikään. Vaikka imetyksestä niin paasattiinkin ja paasataan edelleenkin, ei se vaan aina mene niin kuin kirjoissa. Siinä tilassa sitä herkästi masentuu kun homma ei toimi - etenkin kun joku tulee sinua "viisaampana" ohjeistamaan. Mikä on oikein ja mikä on väärin? Jokaisen neljän kanssa asiat ovat menneet painollaan, kellä mitenkin. Olen silti ollut heidän äitinsä ja tehnyt parhaani, meidän kaikkien parhaaksi. Monesti vaistot ovat ohjanneet.

Kolmen viimeisimmän kanssa on onneksi mukana ollut isäkin. Siis uusi isä, tämä nykyinen turvallinen mieheni. Ja saan olla sellainen äiti ja nainen kuin olen. Kaikkine kiloineen, iloineen sekä outoine tyyleineni.

Rakastan lapsiani ihan hirveästi. Vauva-ajat ovat olleet ihania, enkä ole tuntenut tippaakaan alakuloisuutta vaikka jokaisen vauvan kanssa on ollut omat kiikutuksensa ja keikutuksensa ja erilaiset keinot rauhoitella olotilaa. Äitiys on kai verissä. Jos minun pitää lapsiani puolustaa, saatan sen tehdä tyylillä, jota minusta ei muuten näe koskaan. Silloin olen se hurja leijonaemo. Annan mielelläni lapsilleni vastuuta ja iloitsen kun he oppivat asioita. Toisten lapset ovat ihan jees, mutta eivät mitenkään herätä hoivaviettiä (paitsi jos jollain lapsella on hätä - silloin jokin minussa herää), enkä välitä lasten kekkereistä. Järkkään toki niitä omille tarvittaessa, mutta siinä se.

Minä en kuitenkaan ole sellainen pullantuoksuinen hiekkalaatikon reunalla nököttävä äiti. En. Leivon minä joskus kerran kolmessa vuodessa hyvää pullaa. Ja teen hyviä ruokiakin omasta päästä. Mutta inhoan ruuan laittoa, enkä pidä leipomisestakaan. Teen sitä vain lasten ja miehen "mieliksi" ja tarpeiksi. Onneksi nykyinen mies on leipova ja kokkaava, kuten poikanikin. Pääsenpä vähemmmällä. Enkä ota pultteja jos kiireisinä aikoina syömme eineksiä, kunhan on jotain murua rinnan alle. Siivoaminenkaan ei oo mun juttu - olen erityisen laiska ja menen mielelläni sieltä mistä aita on matalin. Onneksi yksi tyttäristä auttaa ja tekee järjestelyjä kotona myös oma-aloitteisesti.

Kerran eräässä naisyrittäjien koulutuksessa sanoin etten pidä ruuanlaitosta ja kotihommista ja sain osakseni kummastelevia kysymyksiä: eihän äiti voi noin sanoa! Voipas. On hyvä, että myöntää mistä pitää ja mistä ei. Ei ole mitään tarvetta miellyttää ketään. Vain hoivata perheensä. Tyylejä on monia ja olo on tasapainoisempi kun ei yritä olla jotain mitä ei ole. On vain oma itsensä.

Minä olen äiti joka rakastaa tietokoneita ja laitteita. Joskus jonkun lapsen kaveri kysyi että mitä, pelaako teidän äiti konsolipelejä. Pelaa! Vanhin taas sanoi, että yleensä lapset neuvovat vanhempiaan koneiden kanssa, mutta meillä on toisin - äiti säätää koneet ja laitteet ja ymmärtää bittien päälle. Olen nörtti. Tämä äiti pelaa oikein mielellään lasten kanssa Wii:tä ja pleikkaria - niissä on opettavaisia ja urheilullisia pelejä - enkä ole koskaan tuntenut siitäkään huonoa omaatuntoa.

Siivota ja puunata ei tarvitse kuin sen verran että on turvallista ja hyvä olla. Ja jos joskus ei jaksa, olkoot. Omapa on koti. Aivan turhaa stressiä. Joulusiivousta en ole harrastanut ikinä. Joulustakaan en niin perusta. Enkä kyllä rannoista enkä kesähelteistä. Sen sijaan syksy, pimeys, viileä ilma, valot ja tihkusade ovat ihania! Aivan fantastisia! Myös kevät puroineen ja loskineen on uudestisyntymisen aika.

Meillä lapsia ei kuskailla harrastuksista toisiin - paitsi jos he oikein kovasti haluavat. Jokaisella on jotain, mutta ne eivät ohjaa elämäämme. Meidän pitää ohjata sitä itse. Tosin jos lapsi kysyy että veisinkö bussipysäkille tai sinne tai tänne ajoittain, yleensä vastaan ain kyllä.

Kesälomat ja muut pidemmät lomat lapset ovat kotona, eivät hoidossa tai leireillä - paitsi jälleen kerran, jos itse haluavat (siis isommat). Olen aina ollut päiväkotivastainen jostain syystä - ne ovat yleensä liian laitosmaisia ja olen nähnyt ja kuullut hoitajien kohtelevan lapsia rumasti. Lapset ovat vanhempien. Onneksi monessa paikassa on aivan ihania päiväkodin tätejä ja setiä - niin oli myös Vesangan päiväkodissa. Kiitos kaikille! Nyt meidän osalta onneksi päiväkotiaika on ohi ja kaikki ovat syksyllä koulussa. Ah, ihanaa - uusi aika perheessämme! Ei enää kurahousu ja vaihtovaate ruljanssia. Ihanaa kun lapset kasvaa ja heidän kanssaan voi touhua aivan uudenlaisia juttuja ja käydä mielenkiintoisia keskusteluja!

Vaikka voisi ajatella että olen vakava, niin en missään nimessä. Haluaisin hassutella ja tehdä hassuja juttuja arjessa. Ehkäpä joku päivä näytellä vaikkapa kesäteatterissa tai tanssia hurjaa hytkytystanssia kompassilla... elämässä pitää olla jotain vekkulia!

Odotan myös innolla että kesäloma päättyy - tulee rytmi. Saan olla töissä ja mennä omien aikataulujeni mukaan ja lapsilla on puuhaa ja kavereita. Onneksi meillä on neljä lasta, joten käytännössä touhuavat paljon keskenään. Oikeasti se helpottaa arkea ja nyt kun ovat jo isompia alkavat auttaa paljon ja tehdä touhujaan oma-aloitteisesti. Vaikka teen paljon töitä (paitsi kesällä olen sikalaiska) teen kotona tehtävät työt yleensä lasten lähellä - ehkä en ole läsnä joka hetki, mutta olen lähellä. Varmasti tästä riittää monella viisasteltavaa, mutta näin meillä. Mihinkä se tiikeri raidoistaan pääsisi? Lisäksi stressaisin ja tulisin varmaan jotenkin hulluksi jos minun pitäisi elää jonkin oppikirjan mukaisesti. Jotenkin kuten joku jossain määrää. Ei sovi minulle taaskaan!

Tärkeintä on olla tasapainossa itsensä kanssa. Pitää huolta että kukaan ei satuttaisi ainakaan kovin pahasti itseään tai toisiaan ja puhua välillä asioista avoimesti. Minulla on hieno perhe ja hyvin käyttäytyvät tavalliset lapset, vaikka äiti onkin hiukan erilainen. Minustahan piti tulla auto-asentaja... Koneet ja laitteet ovat niin mahtavia, kun taas shoppailu ja muut naisten jutut kiinnostavat kuin kilo kakkelia ;)

Sellainen äiti minä olen. Olen varsin tyytyväinen, sanokoot kuka mitä tahansa. Uskalla sinäkin olla oma itsesi.

Reissukokemuksia Kalajoki & pari muuta

Huh hellettä. Muutama sananen kesälomareissustamme.

Kesä tuli sitten sateista ja ropinoista huolimatta oikein kunnon heltein ja ukkosin. Ukkonenkin ehti paukauttaa porakaivopumppumme taas vaihteeksi. Onneksi paikallinen yrittäjä oli heti seuraavana aamuna korjaamassa vaurioita. Saimme lähteä lomareissulle karavaanaroimaan melko rauhassa. 

Viikon reissu asuntovaunulla teki taas hyvää. Tuli oltu pihalla, uimassa ja perheen parissa. Tällä jaksaa - arkea jo ilolla odetellen. Tällä kertaa pistäydyttiin Tuurin miljoonativolissa ja nukuttiin yö parkkipaikalla, koska leirintäalue oli niin täynnä. Menihän se niinkin. Seuraavana oli suuntana Powerpark, leirintäalueeksi valitsimme rauhallisen, siistin ja edullisen SFC alueen Sexsjön, jota todella voin suositella. Alue on n. 50 km päässä Powerparkista, mutta autollahan sitä pääsee liikkumaan. 

Siitä sitten suuntasimma parin yön jälkeen pohjoisempaan, kohti Kalajokea. Pari migreenikohtausta oli hoideltu ja yhden allergiareaktion hoito aloitettu edellisellä leiriytymisalueella. Konsultoitiinpa somechatilla illalla sairaanhoitajaystäväämmein kuvien kera reaktion vuoksi ja saimme hyvät ohjeet hoitoon. Kiitos siitä Susanna! Matkalla aina sattuu ja tapahtuu ja siksi pitää osata ottaa rennosti. Ei voi ikinä tietää mitä eteen tulee, ihan kuin yrittäjyydessäkin. 

Kalajoella päädyttiin leiriytymään yleiselle Kalajoen hiekkäsärkkien leirintäalueelle. Kuten nyt arvata saattaa, loppuviikko ja helteet - mölinää ja mökää tiedossa. Samaan aikaan sattui alueelle olemaan myös "Bimmerpartyt" eli bemarien tuunaajien kokoontuminen - arvannette ettei paljon nukuttu yöllä. Minulla ei ole mitään bemareita vastaan, mutta miksi jengin pitää touhuta tälläisissä kokoontumisissa kuin idiootit? Kaahaamaalla, ryyppäämäällä, huutamalla, jumputtamalla musiikkia täysillä klo 4.00 yöllä samalla kumia polttaen - ei mahtanut olla selvinpäin kuskit... Päivällä kaahailua alueella, alueen ulkopuolella ja kiilailua vaunuyhdistelmien ja muiden ajoneuvojen eteen sekä ajelemalla muutenkin holtittomasti. En sano, että kaikki bemaristit tekisivät näin, mutta tästä sakista ainakin suuri osa. Ei mikään hyvä mainos bemarille. 

Hauskaa saa ja pitää olla, mutta jos ollaan alueilla jossa on toisia ihmisiä ja etenkin pieniä lapsia lähellä toisiaan, silloin kyllä pitää ajatella muita, tai olla tulematta yleisille alueille. 

No, merivesi oli lämmintä ja ranta kiva. Polskittiin kuitenkin pari päivää. Joskaan en edelleenkään pidä hiekkasärkkien leirintäalueesta. Lasinsirpaletta on jokapuolella eikä näin suurella alueella ole minkäänlaista ruokakauppaa (okei, pari grillimakkaraa oli joskus ollut yhdessä baarin jääkaapissa myynnissä) - ravintolassa jossa hamppari maksaa 12€ - jää kyllä lapsiperheeltä väliin. Varmaan siellä muutoin viihtyisi kauemminkin. Onneksi löydettiin Kalajoen keskustasta tuoreehko pizzeria Hungry Birds, jossa sen sijaan oli mainio palvelu ja älyttömän suuret ja edulliset pitsat ja muut eväät. Kannattaa käydä syömässä jos siellä liikkuu! 

Sittenpä päätimme tavata vähän Tomin serkun perhettä tavoistamme poiketen (yleensä pyrimme olemaan lomareissuilla vain keskenämme). Ajelimme Haapaveden Mieluskylälle kahville illalla. Lapset pääsivät odotetulle navettavisiitille. Minuun teki vaikutuksen lypsyrobotti! Kyllä tekniikkaa katsellessa silmä lepää. Miten paljon onkaan muuttunut siitä kun viimeksi kävin navetassa joskus 90-luvulla. Todella mielenkiintoista. Myös lapsista. Paljon kysymyksiä sateli pienemmiltä etenkin. Kiitokset Mika ja Katja!

Lehmät ovat söpöjä, mutten silti alkaisi maatalon emännäksi ;) käyn kyllä mielläni niitä katsomassa toisten navetoissa. 

Viimeisen yö vietimmekin sitten Pyhäjärven Emolahdessa, jossa myös oli hyvä ja aurinkoinen ranta. Joskin karavanalue oli "perus" - eli ei mitään ihmeellistä. Rauhallinen alue ja siistit saniteettitilat, joskin hiukan hintava yhden yön pysähdykseen tosin. Kummeksuntaa herätti alueella siivousprojekti, jolloin kaikki karavaanialueen wc:t ja suihkut olivat pitkän aikaa lukossa. Ravintolan puolelta kyllä löytyi varawc, mutta paatunutta karavaanaria tämä kummastutti. Alue oli reissumme ainoa kohde, jossa vastaanottohenkilöstö puhui vain englantia.

Harmittelimme Tomin kanssa, ettemme ole tulleet kirjoitelleeksi 10 vuoden reissuamisen ajoilta muistiin eri paikoista ja alueista kokemuksiamme. Nyt ei enää tahdo muistaa missä olemme olleet tai missä emme ja oliko hyvä vai huono. Caravan-lehden kuvaukset kun eivät aina pidä ihan kutiaan. Pääsääntöisesti SCF alueet ovat kuitenkin aina parhaimmistoa verrattuna yleisiin alueisiin. Vaikka matka kaupunkiin on yleensä pidempi, on hinta huomattavasti halvempi ja lasten kanssa arvostaa siistiä ja rauhallista aluetta järki hinnalla. Etenkin ison perheen kanssa henkilömaksut tahtovat nousta turhan korkeiksi monessa paikkaa (kokonaishintaan ja laatuun nähden). 

Tällä kertaa olimme matkalla vuokravaunulla, koska viimekesäisen Tanskan reissun jälkeen möimme omamme pois ajan puutteen vuoksi. Työpaikkamme alakerrastahan näitä vaunuja löytyy aina kun niitä tarvitsee. Nytkin hieno vaunu palveli meitä koko matkan ajan. Kiitos Jyväs-Caravan, kyllä taasen kelpaa!

Kasvaako raha puussa?

Tuumailinpa tässä lauantaiaamun hiljaisina tunteina rahajuttuja. Miten raha vaikuttaa, mistä sitä tulee ja pärjääkö ilman?

Viimeviikolla vasemmisto nuoret esittivät palkkakattoa, mikä näin yrittäjänä tuntuu aika hullulta. Jos teen niskalimassa töitä, niin enkös ole täysin oikeutettu saamaan omasta työstäni niin suuren palkan kuin vain jaksan työtä tehdä? Eihän se palkka minulle tupsahda ilman työtäni ja panostustani eikä heti sinä päivänä kun yritykseni perustan. Monesti yrittäjä on elänyt palkatta vuosia kehitystyön parissa. Palkka on palkkio tehdystä työstä, samoin osingot. Osingot tulevat tuotosta, vuosien kehittämisestä, pitkäjänteisestä työstä ja puurtamisesta.  Joku on tehnyt niidenkin eteen töitä. Työntekijäpuolella monesti saa bonuksia vuosien työstä - yrittäjällä boonukset ovat osinkoja. Ja vapaus tehdä sitä mihin on intohimo!

Meillä jokaisella työkuntoisella on mahdollisuus tehdä rahaa jos haluamme, ihan oikeasti. Se on vain halusta ja uskosta kiinni. Töitä se vaatii, niin pitääkin. Jos joku siis saa isompaa palkkaa, hän on tehnyt sen eteen töitä - kateellisuus ei kauas vie. Tehdään itsekin töitä, niin päästään samaan tilanteeseen. Toki monelle riittää ihan vaan se että pärjää, ei kaipaakkaan rahaa "liikaa" ja sekin on hyväksyttävää.

On tutkittu ja selväksi havaittu se tosiasia, että jos saat paljon rahaa, saat sen kaiken varmasti kulutettua. Jos sinulla taas on vähän rahaa, osaat kyllä elää sen mukaan. Niin kotioloissakin monta kertaa menee: pyykinpesukone hajoaa, joudut ostamaan koneen, säästät tämän jälkeen muista menoista ja jossain vaiheessa tilanne taas tasaantuu. Sama koskee yritystoimintaa, ei se ole sen kummoisempaa: rahaa tulee, tehdään investointeja, tehdään taas töitä, ansaitaan, säästetään ja taas investoidaan, kasvetaan.

Raha pitää aina tehdä, säästää ja jossain vaiheessa kuluttaa. Raha ei tule kenellekään ilmaiseksi, eikä mikään ole ilmaista loppupeleissä. On opittava arvostamaan asioita: puhdasta vettä, kouluja, terveydenhuoltoa, neuvontapalveluita, teitä, puistoja, infraa... joku ne on maksanut, käytännössä aina  me itse veroina. Ollaan totuttu saamaan aika paljon, emmekä aina muista ajatella kuka ne maksaa.

Meillä kotona, niin omassa kodissani lapsena, kuin perheessämme tänäpäivänäkin kaikki tekevät "töitä" rahan eteen. Että saa viikkorahaa, on sen eteen tehtävä töitä. Jos toivoo jotain extraa, on sen eteen tehtävä askareita. Jos haluamme lomamatkalle, kaikki perheessä tietävät, että silloin tehdään paljon töitä ja säästetään, jotta yhteinen lomamme on mahdollista. Raha ei tule seinästä, ei ole missään pussia josta voisimme sitä vain käydä ammentamassa, rahaa on tehtävä.

Joskus tuntuu tylsälle puhua rahasta, eikä sitä aina pidäkään tehdä. On tärkeää että on läheisiä, ihmisiä joille puhua, jotka sinua tukevat. Se on tottakai rahaakin tärkeämpää. Valitettavasti laskuja ei voi vielä maksaa läheisyyden tunteella ja ilman laskuja on lähes mahdotonta elää. Niinpä joskus joudumme kierteeseen että ei tunnu onnelliselta elää läheisten kanssa kun on niin kovat paineet rahattomuudesta. Ja sitten kun on paine tehdä rahaa, ei ehdi tai jaksa panostaa läheisiin, eikä edes kunnolla siihen työntekoon millä sitä rahaa pitäisi tehdä. Kierre on todellinen ja jännite käsin kosketeltava. Tätä ei pysty ymmärtämään ne, joilla ei koskaan ole ollut vastaavia ongelmia. Yrittäjäkentällä varsinkin tässäkohtaa tarvitaan paljon toisenkin päätä ja olkapäätä, ideoita eteenpäin menemiseen ja jaksamiseen.

Rahasta puhuminen ei saa myöskään tabu - helpottaa kun lasten kanssa keskustellaan mistä rahaa tulee ja mihin se menee. Kuka maksaa koulut, kuka opettajien palkat, kuka kustantaa tiet, taksit, uimahallit, kirjastot jne. Jos haluaa iPodin on sen eteen tehtävä töitä, jos haluaa luokkaretkelle, on senkin kustannukset tehtävä jonkinlaisella työllä. Kun oppii jo lapsena, ettei ilmaista rahaa ole vaan töitä on tehtävä, ei ole aikuisena niin hankalaa sopeutua maailman menoon. Ja ennenkaikkea, että ymmärtää mistä raha tulee ja mihin se menee. Ei se ole niin vaikeata. Vaatii vain vähän ajattelua!