Onko työn tekemisen muodolla väliä?

Suomi elää työstä. 

Mielekästä työtä tekevä ihminen on onnellisempi, luo itselleen hyvinvointia ja jaksaa uskoa huomiseen. Työtä meillä riittää, mutta työn tekemisen muotoja pitää vain tarkastella uudesta näkökulmasta.

Meidän ei pidä enää vastakkain asetella työllistämistä ja työn tekemistä muilla tavoilla. Ihmisten työnsaantimahdollisuuksien vuoksi myös itsensä työllistäminen on yhä tärkeämpi toimintamalli tehdä töitä.  Työtä voi tehdä yrittäjänä, yhtiössä, yhdistyksessä, osuuskunnassa ja työntekijänä. Kaikki työ on yhtälailla arvokasta tekijälle sekä yhteiskunnallemme.

Itsensätyöllistäminen on siis tehtävä helpommaksi: vähemmän byrokratiaa ja parempi sosiaaliturva, suoja pahan päivän varalle. Tällä hetkellä yrittäjäksi alkanut putoaa käytännössä kokonaan pois sosiaaliturvasta, mutta siitäkin huolimatta hän haluaa yrittää ja tehdä työtä! Sosiaaliturvaa olisi oltava etenkin taloudellisesti heikkoina aikoina tai muina hetkinä, joita elämässä väistämättä toisinaan tulee, pyytämättä ja yllättäen.

Mantra työllistämiseen kannustamisesta ei auta, kun kannustimet ovat onnettomia ja nykyinen AY-lainsäädäntö järkyttävän kankea tämän hetken maailmaan nähden. Emme elää enää teollisuusyhteiskunnassa.

YT-neuvotteluiden tuloksena syntynyttä massatyöttömyyttä tulisi purkaa helpottamalla mikroyrittäjyyttä, itsensä työllistämistä. Työtä olisi tarjolla, mutta pienyritykset eivät uskalla työllistää.

Yrittäjyyden onnistumisen mitta ei saisi olla vain se, kuinka paljon yritys pystyy työllistämään ihmisiä. Ikään kuin työllistäminen olisi ainoa oleellinen asia yhteiskunnassamme. Yrityksen tärkein tehtävä on tehdä voittoa ja siksi myös menestyvä yksinyrittäjä on aarre yhteiskunnalle. Oleellisempaa lienee työn tekeminen ja itsensä sekä perheensä elättäminen ja sitä kautta verojen maksaminen.

Työllistämisen ja mikroyrittäjyyden vastakkainasettelun aika on ohi.

Myös ne pirunpienet yritykset joskus kasvavat kun edellytykset ovat kunnossa ja lisäksi verkottuneet yksinyrittäjät työllistävät toinen toisiaan ja antavat näin toisilleen työtä.

Me kuljemme kohti yhteiskuntaa, jossa itsensä työllistäminen yrittäjänä on yhä useammalle arkipäivää. Työtä voi siis tehdä monella tavalla, kun vain tulemme pois laatikoistamme ja ajattelemme samat asiat uudella tavalla rohkeasti. Työllistäviä yrityksiäkin tarvitaan, niitä on ja tulee olemaan, mutta vastakkainasettelu näille kahdelle vaihtoehdolle on nähdäkseni täysin turhaa.  Jokaiselle, jolla on halua tehdä, tulee antaa vapaus tehdä.

Annetaan siis kaikille vapaus tehdä ja ansaita, maksaa veroja ja olla onnellinen. Ilman tarpeetonta, kallista ja kankeaa byrokratiaa!

Sanna Jylänki, yrittäjä, yrittäjäaktiivi

Pitäisi kirjoittaa...

Pitäisi kirjoittaa, kirjoittaa, kirjoittaa... ja vielä vähän kirjoittaa.

...Vaan meinaa olla ettei saa aloitetuksi. No, tulihan tuossa kylläkin yksi kirja työstettyä (100 keinoa
tehdä markkinoinnilla tuloksia somessa, kera Timo Ropen) ja toinenkin opus jo työn alla... tosin siellä alla se nyt tuntuukin olevan, toistaiseki, puoliksi valmiina. Ideoiden puutetta tämä ei ole, niitä on ehkä jopa liikaakin. Välillä toivoisin jopa, että päähäni voisi asentaa usb-tulostimen joka suoltaisi ajatukset paperille tai näytölle ja sitten niitä voisi siitä työstää eteenpäin. Tosin, tuskin sekään auttaisi. Mikä ihme sitten auttaa?

Tuntuuko tutulta?

Olen lukenut useita vuosia ja paljon. Siitä ideat ja ajatukset ovatkin pursunneet ja toisaalta siksi olen nyt vähentänyt lukemista. Olen pitänyt luovia taukoja, ollut tekemättä juurikaan mitään - kesällä jopa liiankin pitkän tauon - ideat meinasivat jo pursuta päästä yli äyräidensä. Syksy on mennyt niiden kanssa touhuillessa - töitä on piisannut - hyvä niin! Välilä olen keskittynyt vain pelailemiseen ja lasten kanssa touhuiluun - se on minulle hyvää aivojen nollausta. Kuunnellut musiikka, soittanut ja laulanut.

On normaalia että välillä tulee lukuähky. Silloin on hyvä pitää kunnolla paussia. Lukemisen jälkeen tulee tarve kirjoittaa omia juttuja, jäsentää lukemaansa uuteen kuosiin. Vaikkakin neljän lapsen ja kahden yrittäjän perheessä aikaa ei tahdo kirjoittamiseen aina löytyä. Halu on kyllä. Eräänkin työreissun yhteydessä olin yksin iltapäivän ja illan hotellihuoneessa eväiden kanssa, kirjoittamassa! Kirjoitin, kirjoitin ja kirjoitin. Teki hyvää!

Välillä tahtoo iskeä paniikki, riittämättömyyden tunne. Haluaisi tehdä kaikkea ja paljon ja mielellään heti! Sparraajani sanoin: olo on kuin lapsella karkkikaupassa, haluaa kaikkea, heti. Normaalia kaiken sen jälkeen mitä teki vuosia aiemmin - rajoitettuna ja "sidottuna". Tilanteessa ei ole mitään pahaa, kunhan vain tunnistaa sen. Osaa karsia ja etsiä ne oikeat ja omat jutut ja siirtää muut kiva hautumaan ja odottamaan oikeaa aikaa. Mihinkäpä tässä kiire, paitsi elämään ;)

Nyt olen karsinut ja kirjoittanut jälleen to-do listat kuntoon. Nyt kirjoitetaan! Parikin sparraajaa on tullut "jengiin" mukaan - heidän avullaan saan jäsennettyä omaa päätäni. Täysin välttämätön tapa asiantuntijalle ja muillekin. Yksinään sitä ei näe puita metsältä. Tai sitten näkee vain yhden puun metsältä. Ulkopuolinen sparraaja helpottaa näkymiä - ja kun heitä on useita, saa useita näkökulmia. Se on oikein se.

Noniin, nyt siis kirjoitan. Tästä tämä lähtee. Loppua ei näy. Jos koet samoja tunteita, älä huoli. Relaa vähän ja sitten otat vain kynän ja paperin tai sähköisen dokumentin ja alat suoltaa sinne ihan mitä vain! Niin minä tein tämän tekstin kanssa. Ei ollut hajua mitä kirjoitan. Kirjoitin vain sen mitä päässä liikkui. Tästä siirryn seuraavaan tekstiin ja sitten seuraavaan ja ehkäpä vielä seuraavaankin.

Olo helpottuu ja mieli keventyy ja kirkastuu. Kokeile. Älä pelkää - kirjoita! Sinä osaat, koska minäkin osaan.

PS. Tiesitkö, en ole ollut mikään loistokirjoittaja koskaan, koska teen paljon virheitä - mutta kirjoitan silti. Sitä oppii kokoajan. Vain kirjoittamalla, ja lukemalla. Ja kokeilemalla. Anna palaa!

Uskallan olla erilainen äiti!

Olen äiti. Erialainen äiti.

Minusta tuli äiti 21-vuotiaana, silloin vuonna 1999. Siihen aikaan se nyt ei ollut mitenkään ihmeellistä saada lasta "niin nuorena". Minusta tuli äiti osittain lääkärin määräämäänä (pahan endon takia) ja toki olin jo vuoden ajan haaveillut omasta vauvasta. Vauva tuli ja vuoden päästä myös avioero. Mutta minä olin äiti ja ehkä juuri siksi olen vielä elossa. Minun piti suojella toista ihmistä.

Olin ajatellut ennen lapsen syntymää että normi alatiesynnytys. Niin sen pitää mennä. No, 25 tunnin puskennan jälkeen mentiin hätäsektioon. Olinko siis synnyttänyt? Olin. Pääasia että molemmat selvisivät. Nyt sektioita on jo neljä takana - lapset eivät vain koskaan halunneet tulla sieltä mistä "normaalisti". Olin myös päättänyt ensimmäisen kanssa imettää lähes vuoden. No erostressin ja pelon vuoksi homma lopahti 3kk kohdalla. Viisas neuvolantäti tyynnytteli että kasvaa ne lapset näinkin. Terveytemme on tärkein. Eikä tyttö ole sairastellut siltikään juuri koskaan. Eikä äitikään. Vaikka imetyksestä niin paasattiinkin ja paasataan edelleenkin, ei se vaan aina mene niin kuin kirjoissa. Siinä tilassa sitä herkästi masentuu kun homma ei toimi - etenkin kun joku tulee sinua "viisaampana" ohjeistamaan. Mikä on oikein ja mikä on väärin? Jokaisen neljän kanssa asiat ovat menneet painollaan, kellä mitenkin. Olen silti ollut heidän äitinsä ja tehnyt parhaani, meidän kaikkien parhaaksi. Monesti vaistot ovat ohjanneet.

Kolmen viimeisimmän kanssa on onneksi mukana ollut isäkin. Siis uusi isä, tämä nykyinen turvallinen mieheni. Ja saan olla sellainen äiti ja nainen kuin olen. Kaikkine kiloineen, iloineen sekä outoine tyyleineni.

Rakastan lapsiani ihan hirveästi. Vauva-ajat ovat olleet ihania, enkä ole tuntenut tippaakaan alakuloisuutta vaikka jokaisen vauvan kanssa on ollut omat kiikutuksensa ja keikutuksensa ja erilaiset keinot rauhoitella olotilaa. Äitiys on kai verissä. Jos minun pitää lapsiani puolustaa, saatan sen tehdä tyylillä, jota minusta ei muuten näe koskaan. Silloin olen se hurja leijonaemo. Annan mielelläni lapsilleni vastuuta ja iloitsen kun he oppivat asioita. Toisten lapset ovat ihan jees, mutta eivät mitenkään herätä hoivaviettiä (paitsi jos jollain lapsella on hätä - silloin jokin minussa herää), enkä välitä lasten kekkereistä. Järkkään toki niitä omille tarvittaessa, mutta siinä se.

Minä en kuitenkaan ole sellainen pullantuoksuinen hiekkalaatikon reunalla nököttävä äiti. En. Leivon minä joskus kerran kolmessa vuodessa hyvää pullaa. Ja teen hyviä ruokiakin omasta päästä. Mutta inhoan ruuan laittoa, enkä pidä leipomisestakaan. Teen sitä vain lasten ja miehen "mieliksi" ja tarpeiksi. Onneksi nykyinen mies on leipova ja kokkaava, kuten poikanikin. Pääsenpä vähemmmällä. Enkä ota pultteja jos kiireisinä aikoina syömme eineksiä, kunhan on jotain murua rinnan alle. Siivoaminenkaan ei oo mun juttu - olen erityisen laiska ja menen mielelläni sieltä mistä aita on matalin. Onneksi yksi tyttäristä auttaa ja tekee järjestelyjä kotona myös oma-aloitteisesti.

Kerran eräässä naisyrittäjien koulutuksessa sanoin etten pidä ruuanlaitosta ja kotihommista ja sain osakseni kummastelevia kysymyksiä: eihän äiti voi noin sanoa! Voipas. On hyvä, että myöntää mistä pitää ja mistä ei. Ei ole mitään tarvetta miellyttää ketään. Vain hoivata perheensä. Tyylejä on monia ja olo on tasapainoisempi kun ei yritä olla jotain mitä ei ole. On vain oma itsensä.

Minä olen äiti joka rakastaa tietokoneita ja laitteita. Joskus jonkun lapsen kaveri kysyi että mitä, pelaako teidän äiti konsolipelejä. Pelaa! Vanhin taas sanoi, että yleensä lapset neuvovat vanhempiaan koneiden kanssa, mutta meillä on toisin - äiti säätää koneet ja laitteet ja ymmärtää bittien päälle. Olen nörtti. Tämä äiti pelaa oikein mielellään lasten kanssa Wii:tä ja pleikkaria - niissä on opettavaisia ja urheilullisia pelejä - enkä ole koskaan tuntenut siitäkään huonoa omaatuntoa.

Siivota ja puunata ei tarvitse kuin sen verran että on turvallista ja hyvä olla. Ja jos joskus ei jaksa, olkoot. Omapa on koti. Aivan turhaa stressiä. Joulusiivousta en ole harrastanut ikinä. Joulustakaan en niin perusta. Enkä kyllä rannoista enkä kesähelteistä. Sen sijaan syksy, pimeys, viileä ilma, valot ja tihkusade ovat ihania! Aivan fantastisia! Myös kevät puroineen ja loskineen on uudestisyntymisen aika.

Meillä lapsia ei kuskailla harrastuksista toisiin - paitsi jos he oikein kovasti haluavat. Jokaisella on jotain, mutta ne eivät ohjaa elämäämme. Meidän pitää ohjata sitä itse. Tosin jos lapsi kysyy että veisinkö bussipysäkille tai sinne tai tänne ajoittain, yleensä vastaan ain kyllä.

Kesälomat ja muut pidemmät lomat lapset ovat kotona, eivät hoidossa tai leireillä - paitsi jälleen kerran, jos itse haluavat (siis isommat). Olen aina ollut päiväkotivastainen jostain syystä - ne ovat yleensä liian laitosmaisia ja olen nähnyt ja kuullut hoitajien kohtelevan lapsia rumasti. Lapset ovat vanhempien. Onneksi monessa paikassa on aivan ihania päiväkodin tätejä ja setiä - niin oli myös Vesangan päiväkodissa. Kiitos kaikille! Nyt meidän osalta onneksi päiväkotiaika on ohi ja kaikki ovat syksyllä koulussa. Ah, ihanaa - uusi aika perheessämme! Ei enää kurahousu ja vaihtovaate ruljanssia. Ihanaa kun lapset kasvaa ja heidän kanssaan voi touhua aivan uudenlaisia juttuja ja käydä mielenkiintoisia keskusteluja!

Vaikka voisi ajatella että olen vakava, niin en missään nimessä. Haluaisin hassutella ja tehdä hassuja juttuja arjessa. Ehkäpä joku päivä näytellä vaikkapa kesäteatterissa tai tanssia hurjaa hytkytystanssia kompassilla... elämässä pitää olla jotain vekkulia!

Odotan myös innolla että kesäloma päättyy - tulee rytmi. Saan olla töissä ja mennä omien aikataulujeni mukaan ja lapsilla on puuhaa ja kavereita. Onneksi meillä on neljä lasta, joten käytännössä touhuavat paljon keskenään. Oikeasti se helpottaa arkea ja nyt kun ovat jo isompia alkavat auttaa paljon ja tehdä touhujaan oma-aloitteisesti. Vaikka teen paljon töitä (paitsi kesällä olen sikalaiska) teen kotona tehtävät työt yleensä lasten lähellä - ehkä en ole läsnä joka hetki, mutta olen lähellä. Varmasti tästä riittää monella viisasteltavaa, mutta näin meillä. Mihinkä se tiikeri raidoistaan pääsisi? Lisäksi stressaisin ja tulisin varmaan jotenkin hulluksi jos minun pitäisi elää jonkin oppikirjan mukaisesti. Jotenkin kuten joku jossain määrää. Ei sovi minulle taaskaan!

Tärkeintä on olla tasapainossa itsensä kanssa. Pitää huolta että kukaan ei satuttaisi ainakaan kovin pahasti itseään tai toisiaan ja puhua välillä asioista avoimesti. Minulla on hieno perhe ja hyvin käyttäytyvät tavalliset lapset, vaikka äiti onkin hiukan erilainen. Minustahan piti tulla auto-asentaja... Koneet ja laitteet ovat niin mahtavia, kun taas shoppailu ja muut naisten jutut kiinnostavat kuin kilo kakkelia ;)

Sellainen äiti minä olen. Olen varsin tyytyväinen, sanokoot kuka mitä tahansa. Uskalla sinäkin olla oma itsesi.