Viikko vasta alkoi... ja hups, se onkin jo kohta ohi :O No, parin päivän päästä on loma, koko perheen yhteinen hiihtoloma! Me kaikki kuusi - yhdessä.
Tähän viikkoon onkin mahtunut tosi paljon tekemistä ja puhumista, aina 10 vuoden takaisten asioiden läpikäymisestä lähtien. Yllättävää, miten tunteet on edelleen pinnassa kun lukee ja puhuu syvällisesti monta tuntia "vanhan elämän" tapahtumista.
Teimme MOT toimittaja Tiina Lundellin kanssa monta tuntia töitä seksuaalirikosjuttuun. Kohdallani tämä tarkoittaa siis tulevaa haastattelua TV1:n ohjelmaan. Kaapeista piti kaivaa kaikki vanhat paperit ja lukea ne läpi, ensimmäistä kertaa "selkein" ajatuksin. Löysin myös mielenkiintoisia seikkoja, mitä ei otettu tuolloin huomioon. Mutta tämä rikos on jo vanhentunut ja se siitä.
Nyt osaisi jäsentää tapahtuneet paremmin ja mietinkin, jos hovioikeus olisi käyty nyt, olisin ymmärtänyt vaatia asioita enemmän.
Silloin en osannut, tai ainakaan en jaksanut. Kaikki oli hurjaa pyöritystä. Kuin elokuvissa - ja nyt luen sitä tarinan käsikirjoitusta. Opettelen jälleen vuorosanoja.
Asiat eivät onneksi enää palaa uniin. Ymmärrän, että on kyse vain vanhasta tarinasta. Vaikka käsikirjoituksen kannessa lukee: "Tositapahtumiin perustuva".
Minua edelleen ihmetyttävin asia näissä omissa oikeudenkäynneissä on ollut se, ettei pienen lapsen läsnäoloa otettu missään oikeusasteessa huomioon. Ei välitetty.
Ja kuitenkin itselleni se oli kaikista suurin huoli, miten lapselle käy, millaiset traumat hänelle jää, parantuuko hän tästä koskaan:
- Pieni avuton ihminen, joka hädissään itkee saamatta apua. Äidillä on joku huonosti, miksi äiti ei tule ja auta? Miksi tuo toinen ihminen, tekee pahaa äidille - lapsi kyllä vaistoaa milloin on pahaa ja milloin on hyvää. Ja tämä ei ole hyvää.
Aikuinen ihminen kyllä pystyy parantumaan ja varmasti lapsetkin. Mutta ei niin helposti. Tuskan tunne jää varmasti iäksi asumaan pieneen ihmiseen. Ei vuoden ikäiselle pysty selittämään miksi näin kävi, kun ei aikuisellekaan. Kun ei ole syytä miksi.
Pistää vihaksi kun kuulee puhuttavan, että ei saa pukeutua liian paljastavasti ettei tulisi raiskatuksi. Niin... saako kaupasta sitten varastaa kun tavarat on näkösällä hyllyssä?
Kun toimittaja kysyi, miltä tuntui odottaa oikeudenkäyntien väliaikoina, muistin vain sen että oli huoli tyttärestä. Hänen hyvinvoinnistaan. Ja sitten muistin yhden synkän illan. Ajattelin pienen hetken tehdä jotain typerää, mutta vain ajattelin ja vain pienen hetken.
Moni asia on unohtunut noilta vuosilta, varmasti niin on tarkoitettu. Sitä jaksaa rakentaa uutta, kuten pitääkin. Eteenpäin ei pääse jos jää vain miettimään ja suremaan. Kun on kuitenkin vain tämä yksi elämä, sen tahtoo elää elämästä nauttien. Sillon jaksoin lapsen takia, itsestä ei ollut niin väliä. Joku oli jo häväissyt tekemällä pahaa, eikä se ollut oma tahtoni.
Lasten kautta sitä kasvaa kokoajan. On ihanaa tulla kotiin kun isot ja pienet lapsukaiset tulevat halaamaan ja tervehtimään ovella raskaan työpäivän jälkeen. Ja aina, kun tulen yöllä kotiin, käyn aina katsomassa jokaisen lapsen ennen nukkumaan menoani. Lapsista saa voimaa, pyytämättä.
Nautin vuosista kotona lasten kanssa, mutta nautin myös tästä ajasta työni ääressä. Perheen ja työn yhteensovittaminen ei aina ole helppoa, mutta uskon että siitä selviää, varsinkin kun apuna on hyviä hoitotätejä. Kiitos apuhoitotädeille =)
Niin... tänäpäivänä se pieni tyttö on jo vähän isompi tyttö - Kohta 11v, kasvamassa kovaa vauhtia naiseksi. Naiseksi miesten maailmaan - vai tulisiko tästä kuitenkin kokoajan enemmän tasavertainen maailma? Sitä ainakin haluan eteenpäin viedä.
Nainenkin voi tehdä työtä ja yrittää, nainen saa päättää omasta ruumistaan itse, nainen on tasavertainen miehen rinnalla. Näitä meidän tulee opettaa lapsillemme. Ketään ei tule vahingoittaa, toista tulee kunniottaa.
... ja kaikkien lasteni vuoksi myös tänään ja huomenna. Tällä jaksan.
keskiviikko 24. helmikuuta 2010
lauantai 20. helmikuuta 2010
Keskisuomalaisesta poimittua
Perjantaina 19.2.2010 kirjotitaa sanomalehti Keskisuomalainen seuraavasti:
Lapsen törkeästä hyväksikäytöstä yhdyskuntapalvelua
Etelä-Savon käräjäoikeus tuomitsi torstaina 42-vuotiaan tamperelaismiehen törkeästä lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä puoleksi vuodeksi vankeuteen.
Mies saa suorittaa rangaistuksen 160 tunnin yhdyskuntapalveluna. Rangastusta alensi miehen aiemmin saama ehdoton vankeusrangaistus.
Korkeakoulututkijana työskennellyt mies pääsi viime kesänä ehdonalaiseen vapauteen. Hänet oli tuomittu viideksi ja puoleksi vuodeksi vankeuteen yli 40 tytön seksuaalisesta hyväksikäytöstä tai sen yrityksestä. Mies tutustui 8-16 vuotiaisiin tyttöihin lähinnä internetin keskustelupalstojen kautta. Mikkelin käräjäoikeun nyt käsittelmä törkeä hyväksikäyttö tapahtui vuosina 2001-2004.
------
... Siis että mitenkä? 10v takaisessa omassa jutussa tuli lievennystä kun tekijä oli eka kertalainen. No, sen nyt vielä voisi jotenkin ymmärtää tämän jutun rinnalla (vaikka ensikertalaisuus ei ole selitys - tappoi kerran, annetaan anteeksi ja toivotaan ettei tappaisi toista kertaa?!). Nyt siis tuomiota ALENSI aiemmin saatu rangaistus. Ööö - ei mahdu järkeen. Ei sitten millään...
Lapsen törkeästä hyväksikäytöstä yhdyskuntapalvelua
Etelä-Savon käräjäoikeus tuomitsi torstaina 42-vuotiaan tamperelaismiehen törkeästä lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä puoleksi vuodeksi vankeuteen.
Mies saa suorittaa rangaistuksen 160 tunnin yhdyskuntapalveluna. Rangastusta alensi miehen aiemmin saama ehdoton vankeusrangaistus.
Korkeakoulututkijana työskennellyt mies pääsi viime kesänä ehdonalaiseen vapauteen. Hänet oli tuomittu viideksi ja puoleksi vuodeksi vankeuteen yli 40 tytön seksuaalisesta hyväksikäytöstä tai sen yrityksestä. Mies tutustui 8-16 vuotiaisiin tyttöihin lähinnä internetin keskustelupalstojen kautta. Mikkelin käräjäoikeun nyt käsittelmä törkeä hyväksikäyttö tapahtui vuosina 2001-2004.
------
... Siis että mitenkä? 10v takaisessa omassa jutussa tuli lievennystä kun tekijä oli eka kertalainen. No, sen nyt vielä voisi jotenkin ymmärtää tämän jutun rinnalla (vaikka ensikertalaisuus ei ole selitys - tappoi kerran, annetaan anteeksi ja toivotaan ettei tappaisi toista kertaa?!). Nyt siis tuomiota ALENSI aiemmin saatu rangaistus. Ööö - ei mahdu järkeen. Ei sitten millään...
perjantai 19. helmikuuta 2010
Vuosien takaa...
Muutamaan päivään ei ole kerennyt kirjoitella tänne, onkohan jopa viikko hurahtanut.
Gaala on juhlittu ja se menikin todella loistavasti. Olen ylpeä tiimistäni.
Kuten aiemminkin olen maininnut, elämä tuo välillä eteen kaikenlaista. Eilen lupauduin eduskuntaan luovuttamaan adressia tästä kampanjoimastamme asiasta seksuaalirikosten lainsäädännön uudistamisen puolesta. Emme ole Tian kanssa tavanneet koskaan "livenä", vaan olemme ajaneet molemmat samaa asiaa. Juttu alkoi tuolta facebookkiin luodusta ryhmästä. Sen myötä annoin sen radio haastattelun Amenestylle (heidän lehteensä tulee muuten myös juttu) ja nyt sitten TV1:n MOT ohjelma oli ottanut Tian yhteyttä ja lupauduin myös tähän.
Kuulostaa pahalta, eikö? Seksuaalirikoksen uhri sanana saa kasvot. Luulen että esiintyisin vain etunimellä, koska en edelleenkään halua tähän sotkettavan nykyistä miestäni Tomia. Tukea ja turvaani.
Radiohaastattelun jälkeen minulta kysyttiin että mitä jos tulisi televisio juttu, lähtisinkö. Siitä asti olenkin asiaa miettinyt ja aika pian päätinkin että jos kysytään, lähden. En siksi että haluan julkisuutta, ei, en halua, etenkään näin.
Lähden mukaan siksi ettei kovinkaan moni näitä asioita läpikäynyt halua tulla julkisuuteen, koska teko on niin häpeällinen. Vaikka ei ole millään tavalla uhrin vika, niin sitä kuitenkin tuntee itsensä likaiseksi - aina. Sen sanan lukeminen, saatikka sanominen saa vatsan joka kerran kääntymään ympäri.
Jotain pitäisi siis tehdä ja siksi olen nyt päättnyt olla mukana. Toivoen, että asiohin saadaan muutosta. Että seksuaalirikollinen saa hänelle kuuluvan rangaistuksensa, että uhrit otetaan vakavasti, ja että uhrit uskaltaisivat kertoa tapahtuneesta. Nyt näin ei ole. Tunnen suunnattoman määrän ihmisiä, jotka ovat joutuneet ko. rikoksen uhriksi, mutteivät halua viedä asiaa edes poliisille. Se surettaa minua. Vaikka myönnänkin, että tie on pitkä ja kivinen. Ja pelko on aina niskassa.
Toivon että tekoni auttaa myöhemmin toisia uhreja. Omalta kohdaltani ei enää muutosta voi tulla. Vaikka en olekaan sitä mieltä että silmä-silmästä mentaliteetti asioita auttaisi, niin kannatan kuitenkin suurempia rangaistuksia. Edes tekijälle häpeämistä, julkisesti. Veljeni on sitä mieltä että kuvat ja nimet lehteen ja nettiin. Kannatan tätä. Osaisivat muut varoa ainakin näiden kohdalla.
Ei ole helppoa lukea 10 vuoden takaisia juttuja, esitutkintamateriaalia, käräjä- ja hovioikeuden lausuntoja, omia ja tekijän sekä todistajien lausuntoja. Välillä itkettää, välilä pistää vihaksi. Välillä oksettaa - sen tuntee kirjaimellisesti.
Ihmismieli on halunnut painaa nuo pahat asiat jonnekin kauas ja nyt ne revitään taas muistiin noiden papereiden avulla. Oma valinta. Tietoinen. Tiedän että olen henkisesti sen verran vahva tällä hetkellä että pystyn tämän tekemään.
Auttaakseni muita.
Samalla tiedän, että saan asian tiimoilta myös jonkin verran negatiivistä palautetta. Mutta en välitä, ainakin koitan olla välittämättä. Mielipiteitä mahtuu tähän maailmaan. Ajan asiaani tietoisesti ja seison sanomisteni takana.
Kiitän myös jo tässä vaiheessa blogiani lukevia kannustavista kommenteista, niiden myötä päätin tähän rikosjutun eteenpäin viemiseen ryhtyä.
Nyt on paikallaan siideri ja loput raskaiden papereiden läpikäymisestä...
Gaala on juhlittu ja se menikin todella loistavasti. Olen ylpeä tiimistäni.
Kuten aiemminkin olen maininnut, elämä tuo välillä eteen kaikenlaista. Eilen lupauduin eduskuntaan luovuttamaan adressia tästä kampanjoimastamme asiasta seksuaalirikosten lainsäädännön uudistamisen puolesta. Emme ole Tian kanssa tavanneet koskaan "livenä", vaan olemme ajaneet molemmat samaa asiaa. Juttu alkoi tuolta facebookkiin luodusta ryhmästä. Sen myötä annoin sen radio haastattelun Amenestylle (heidän lehteensä tulee muuten myös juttu) ja nyt sitten TV1:n MOT ohjelma oli ottanut Tian yhteyttä ja lupauduin myös tähän.
Kuulostaa pahalta, eikö? Seksuaalirikoksen uhri sanana saa kasvot. Luulen että esiintyisin vain etunimellä, koska en edelleenkään halua tähän sotkettavan nykyistä miestäni Tomia. Tukea ja turvaani.
Radiohaastattelun jälkeen minulta kysyttiin että mitä jos tulisi televisio juttu, lähtisinkö. Siitä asti olenkin asiaa miettinyt ja aika pian päätinkin että jos kysytään, lähden. En siksi että haluan julkisuutta, ei, en halua, etenkään näin.
Lähden mukaan siksi ettei kovinkaan moni näitä asioita läpikäynyt halua tulla julkisuuteen, koska teko on niin häpeällinen. Vaikka ei ole millään tavalla uhrin vika, niin sitä kuitenkin tuntee itsensä likaiseksi - aina. Sen sanan lukeminen, saatikka sanominen saa vatsan joka kerran kääntymään ympäri.
Jotain pitäisi siis tehdä ja siksi olen nyt päättnyt olla mukana. Toivoen, että asiohin saadaan muutosta. Että seksuaalirikollinen saa hänelle kuuluvan rangaistuksensa, että uhrit otetaan vakavasti, ja että uhrit uskaltaisivat kertoa tapahtuneesta. Nyt näin ei ole. Tunnen suunnattoman määrän ihmisiä, jotka ovat joutuneet ko. rikoksen uhriksi, mutteivät halua viedä asiaa edes poliisille. Se surettaa minua. Vaikka myönnänkin, että tie on pitkä ja kivinen. Ja pelko on aina niskassa.
Toivon että tekoni auttaa myöhemmin toisia uhreja. Omalta kohdaltani ei enää muutosta voi tulla. Vaikka en olekaan sitä mieltä että silmä-silmästä mentaliteetti asioita auttaisi, niin kannatan kuitenkin suurempia rangaistuksia. Edes tekijälle häpeämistä, julkisesti. Veljeni on sitä mieltä että kuvat ja nimet lehteen ja nettiin. Kannatan tätä. Osaisivat muut varoa ainakin näiden kohdalla.
Ei ole helppoa lukea 10 vuoden takaisia juttuja, esitutkintamateriaalia, käräjä- ja hovioikeuden lausuntoja, omia ja tekijän sekä todistajien lausuntoja. Välillä itkettää, välilä pistää vihaksi. Välillä oksettaa - sen tuntee kirjaimellisesti.
Ihmismieli on halunnut painaa nuo pahat asiat jonnekin kauas ja nyt ne revitään taas muistiin noiden papereiden avulla. Oma valinta. Tietoinen. Tiedän että olen henkisesti sen verran vahva tällä hetkellä että pystyn tämän tekemään.
Auttaakseni muita.
Samalla tiedän, että saan asian tiimoilta myös jonkin verran negatiivistä palautetta. Mutta en välitä, ainakin koitan olla välittämättä. Mielipiteitä mahtuu tähän maailmaan. Ajan asiaani tietoisesti ja seison sanomisteni takana.
Kiitän myös jo tässä vaiheessa blogiani lukevia kannustavista kommenteista, niiden myötä päätin tähän rikosjutun eteenpäin viemiseen ryhtyä.
Nyt on paikallaan siideri ja loput raskaiden papereiden läpikäymisestä...
keskiviikko 10. helmikuuta 2010
Alkuwoimaa!
Pari kokonaista päivää vielä ennen H-hetkeä. Valmistelut on onneksi aika hyvin kuosissaan, tosin tehtävää on vielä ja lauantai tulee olemaan kiireen täyttämä.
Tuntuu siltä että mitä enemmän jotain tekee, sen enemmän virtaa riittää. Vielä kun on saatu perhe asiatkin mukavasti mallilleen, eli omassa perheessä rauha ja hyvä keskustelu vireys kaikilla sekä pieniä lomasessioitakin kalenterissa niin avot!
Kyllä elämästä pitää nauttia, joskus sen voi tehdä myös työnmerkeissä, kun sitten sopivasti välillä lomaileekin.
Kun tarpeeksi paljon luottaa itseensä ja toimiinsa, ei pienet murheet, eikä toisten sanomisetkaan tunnu juuri missään. Tärkeintä on itse tietää mitä tekee ja miksi. Luja usko toimiinsa auttaa siis jaksamaan silloinkin kun joku tulee kertomaan sinulle että teet asiat hänen mielestään väärin.
Itse olen ollut äitinä kohta 11 vuotta ja olen nauttinut lähestulkoon jokaisesta päivästä. Onhan toki huonojakin päiviä ollut, sitä on turhakieltää. Nämä liittyivät aikaan kun olin yksin Jonnan kanssa ja tyttö oli kipeä ja piti monta yötä hänen kanssaan valvoa. Silloin tuli pari kertaa mietittyä että miksi pitää yksin tämä kaikki kestää. No, mutta oli ystävät, ja on edelleen. Aamulla sitä oli aina toinen mieli kun pikkuinen napero kömpi saman peiton alle, nosti pikkusormillaan silmäluomeni auki ja sanoi "äiti". Eipä sitä muuta tarvinnutkaan. Sitä tahtoo tehdä lastensa eteen mitä vain. Äidin rakkaus se on vaan se ihmeellinen asia.
Olen useasti miettinyt että sammuuko se joskus? Voiko omia lapsia inhota? vaikka sitten kun ovat aikuisia ja tekevät mielestäni vääriä tekoja? Vai olisiko niin ettei nk. "vääriä" tekoja tulekaan jos saa kasvatettua lapset hyviksi kansalaisiksi - en tiedä. Vaikka tokihan muistan omasta nuoruudesta että piti kokeilla kaikenlaista, se varmasti kuuluu jokaisen nuoren elämään, kunhan vain osaa ajatella asioiden seurauksia. Sitä olemme koittaneet lapsille opettaa. Ja puhumista myös. Ilman asioiden läpikäymistä ei elämä kyllä kovin ruusuista ole. Ja kyllä meillä puhutaankin, myös ikävät asiat. Annetaan erilaisille ajatuksille tilaa, jokainen meidän perheen kuudesta jäsenestä on erilainen, oma persoona. Niinkuin kaikki ihmiset maanpäällä.
On turhaa kuvitella että kaikkien pitäisi olla samanlaisia, ei, ei missään nimessä. Tärkeintä on oppia ymmärtämään ja suvaitsemaan erilaisuutta. Kaikista ei tarvitse tykätä, mutta etenkin aikuisten ihmisten pitää osata käyttäytyä korrektisti. Sillä pääsee pitkälle. Ja toinen tärkeä asia: Joskus vanhat jutut on vain haudattava, annettava olla. Turha jäädä märehtimään ja varsinkaan palata aina ja uudestaan vanhoihin tapahtumiin, siinä vain taantuu. Muumit karkaa laaksosta.
Vaikeina aikoina, vaikeiden asioiden keskellä, on asioista puhuminen tuonut helpotuksen. Tai jos ei ole voinut kellekään puhua, niin asioiden kirjoittaminenkin auttoi.
10v sitten minulla oli omat nettisivut jonne tein elämäni ABC:n. Siihen kasasin kaikkia, tuolloin 23 vuotiaana, tielleni osuneita hyviä ja huonoja asioita.
Lista ei ollut mitään ihan kaunista luettavaa, mutta elämää. Ja selkeytti paljon omia ajatuksia.
Nytkin, vaikkei mitään kriisiä olekaan oikeastaan, on kivaa kirjoitella ajatuksia tänne, samaa sanoo Tomi. Kilpaa kirjoitellaan blogejamme ja luetaankin toki toinen toistemme kirjoituksia - sekin on kivaa - vaikka aika paljon jo toisesta tietääkin, oppii silti uutta kokoajan.
Meidän suhde on jotenkin jännä, ollut alusta asti: Tavattiin netissä - kirjoiteltiin siis - sitten sokkotreffit elokuviin, 1kk päästä kihloihin, 6kk päästä naimisissa, siitä vuoden päästä syntyi Niko, sitten reilu vuosi kun syntyi Henna ja samalla alettiin rakentamaan taloamme. Sitten tuli vielä muutaman vuoden päästä Jenna. Nyt on perheluku tässä ja elämä tuntuu vaan paranevan kokoajan!
Alussa ei ollut sitä mahtavaa suurta rakkautta, vaan kaksi aikuista ihmistä, jotka tahtoi samoja asioita: perhettä ja yhteistä kotia. Kuulostaa tylyltä, mutta siitä sitä lähdettiin rakentamaan. Ja nyt ollaan kohtalaisen onnellisia yhdessä. Hyvin erilaisia persoonia olemme, mutta osaamme täydentää toisiamme ja saada uusia ulottuvuuksia ja vahvuuksia elämään. Ei se aina helppoa ole ollut, mutta kun ei enää niin helpolla tahdo luovuttaa ja osaa ajatella myös tiskin toiselta puolelta, niin hyvä siitä tulee. Paranee vain vuosi vuodelta! Ja vielä kun on keksitty mukavia yhteisiä harrastuksia, kuten asuntovaunuilu sekä uusin juttu politikointi... niin, juuri se :D
Jep, tämmöisä Muumilaakson tarinoita tällä kertaa.
Tuntuu siltä että mitä enemmän jotain tekee, sen enemmän virtaa riittää. Vielä kun on saatu perhe asiatkin mukavasti mallilleen, eli omassa perheessä rauha ja hyvä keskustelu vireys kaikilla sekä pieniä lomasessioitakin kalenterissa niin avot!
Kyllä elämästä pitää nauttia, joskus sen voi tehdä myös työnmerkeissä, kun sitten sopivasti välillä lomaileekin.
Kun tarpeeksi paljon luottaa itseensä ja toimiinsa, ei pienet murheet, eikä toisten sanomisetkaan tunnu juuri missään. Tärkeintä on itse tietää mitä tekee ja miksi. Luja usko toimiinsa auttaa siis jaksamaan silloinkin kun joku tulee kertomaan sinulle että teet asiat hänen mielestään väärin.
Itse olen ollut äitinä kohta 11 vuotta ja olen nauttinut lähestulkoon jokaisesta päivästä. Onhan toki huonojakin päiviä ollut, sitä on turhakieltää. Nämä liittyivät aikaan kun olin yksin Jonnan kanssa ja tyttö oli kipeä ja piti monta yötä hänen kanssaan valvoa. Silloin tuli pari kertaa mietittyä että miksi pitää yksin tämä kaikki kestää. No, mutta oli ystävät, ja on edelleen. Aamulla sitä oli aina toinen mieli kun pikkuinen napero kömpi saman peiton alle, nosti pikkusormillaan silmäluomeni auki ja sanoi "äiti". Eipä sitä muuta tarvinnutkaan. Sitä tahtoo tehdä lastensa eteen mitä vain. Äidin rakkaus se on vaan se ihmeellinen asia.
Olen useasti miettinyt että sammuuko se joskus? Voiko omia lapsia inhota? vaikka sitten kun ovat aikuisia ja tekevät mielestäni vääriä tekoja? Vai olisiko niin ettei nk. "vääriä" tekoja tulekaan jos saa kasvatettua lapset hyviksi kansalaisiksi - en tiedä. Vaikka tokihan muistan omasta nuoruudesta että piti kokeilla kaikenlaista, se varmasti kuuluu jokaisen nuoren elämään, kunhan vain osaa ajatella asioiden seurauksia. Sitä olemme koittaneet lapsille opettaa. Ja puhumista myös. Ilman asioiden läpikäymistä ei elämä kyllä kovin ruusuista ole. Ja kyllä meillä puhutaankin, myös ikävät asiat. Annetaan erilaisille ajatuksille tilaa, jokainen meidän perheen kuudesta jäsenestä on erilainen, oma persoona. Niinkuin kaikki ihmiset maanpäällä.
On turhaa kuvitella että kaikkien pitäisi olla samanlaisia, ei, ei missään nimessä. Tärkeintä on oppia ymmärtämään ja suvaitsemaan erilaisuutta. Kaikista ei tarvitse tykätä, mutta etenkin aikuisten ihmisten pitää osata käyttäytyä korrektisti. Sillä pääsee pitkälle. Ja toinen tärkeä asia: Joskus vanhat jutut on vain haudattava, annettava olla. Turha jäädä märehtimään ja varsinkaan palata aina ja uudestaan vanhoihin tapahtumiin, siinä vain taantuu. Muumit karkaa laaksosta.
Vaikeina aikoina, vaikeiden asioiden keskellä, on asioista puhuminen tuonut helpotuksen. Tai jos ei ole voinut kellekään puhua, niin asioiden kirjoittaminenkin auttoi.
10v sitten minulla oli omat nettisivut jonne tein elämäni ABC:n. Siihen kasasin kaikkia, tuolloin 23 vuotiaana, tielleni osuneita hyviä ja huonoja asioita.
Lista ei ollut mitään ihan kaunista luettavaa, mutta elämää. Ja selkeytti paljon omia ajatuksia.
Nytkin, vaikkei mitään kriisiä olekaan oikeastaan, on kivaa kirjoitella ajatuksia tänne, samaa sanoo Tomi. Kilpaa kirjoitellaan blogejamme ja luetaankin toki toinen toistemme kirjoituksia - sekin on kivaa - vaikka aika paljon jo toisesta tietääkin, oppii silti uutta kokoajan.
Meidän suhde on jotenkin jännä, ollut alusta asti: Tavattiin netissä - kirjoiteltiin siis - sitten sokkotreffit elokuviin, 1kk päästä kihloihin, 6kk päästä naimisissa, siitä vuoden päästä syntyi Niko, sitten reilu vuosi kun syntyi Henna ja samalla alettiin rakentamaan taloamme. Sitten tuli vielä muutaman vuoden päästä Jenna. Nyt on perheluku tässä ja elämä tuntuu vaan paranevan kokoajan!
Alussa ei ollut sitä mahtavaa suurta rakkautta, vaan kaksi aikuista ihmistä, jotka tahtoi samoja asioita: perhettä ja yhteistä kotia. Kuulostaa tylyltä, mutta siitä sitä lähdettiin rakentamaan. Ja nyt ollaan kohtalaisen onnellisia yhdessä. Hyvin erilaisia persoonia olemme, mutta osaamme täydentää toisiamme ja saada uusia ulottuvuuksia ja vahvuuksia elämään. Ei se aina helppoa ole ollut, mutta kun ei enää niin helpolla tahdo luovuttaa ja osaa ajatella myös tiskin toiselta puolelta, niin hyvä siitä tulee. Paranee vain vuosi vuodelta! Ja vielä kun on keksitty mukavia yhteisiä harrastuksia, kuten asuntovaunuilu sekä uusin juttu politikointi... niin, juuri se :D
Jep, tämmöisä Muumilaakson tarinoita tällä kertaa.
tiistai 9. helmikuuta 2010
Yrittäjäyhtälö
Sanotaan, että yrittäjyys kantaa Suomea, mutta millainen onkaan yrittäjyyden leima näinä päivinä? Näen jatkuvasti ihmisten säikähtävän, kun kerron olevani yrittäjä ja vielä kun miehenikin on yrittäjä, jopa kahdessa yrityksessä. Päästään vialla siis molemmat, kun eivät mene ”oikeisiin” töihin.
Olemme kuitenkin tavattoman ylpeitä yrityksistämme sekä yrittäjyydestämme ylipäänsä ja haluamme molemmat tahoillamme viedä yrittäjien asioita eteenpäin, tehdä yrittäjän elämää paremmaksi. Niin että jonain päivänä yrittäjyys voisi olla tasavertainen vaihtoehto palkkatyölle vaikkapa jo heti koulunpenkin jälkeen.
Yrittäjäksi lähtiessään ihmisellä on yleensä toivo: Toivo paremmasta huomisesta, toivo paremmasta toimeentulosta mielekkäässä työssä. Uusi yrittäjä elää siis unelmaansa, kuten kuuluukin. Toivo on motivaatio, jonka avulla jaksaa tehdä ja odottaa huomista. Vaikka olisi huono päivä, jaksaa silti tehdä töitä, sillä huomenna on jälleen uusi päivä yrittää ja tehdä tulosta.
Jotta tähän toivoyrittäjätilaan päästään, tarvitaan kuitenkin paljon alkuavustusta - toivoa, mitä ei mielestäni virkamiesten sekä muiden vastaavien tahojen puolelta heru. Enkä puhu pelkästään rahasta. Kun neuvoja on antamassa ihminen, joka ei ole itse ollut yrittäjänä, ei lopputulos voi olla kaksinen. Yleensä innostunut yrittäjäehdokas teilataan heti alkumetreillä. ”Ei tämä kannata”. Suurin piirtein näin sanottiin minullekin neljä vuotta sitten. Minä vain en luovuttanut, koska minulla oli, ja on edelleen, usko tämän yritysidean menestykseen.
Ihmettelen suuria työttömyyslukuja, kun työtä kyllä riittäisi, jos ei alettaisi krantuiksi. Toki, jos sohvalla makaamisesta maksetaan, niin eihän sitä kannata töitä tehdä, varsinkaan jos työ ei ole ”seksikästä” tai siitä ei tekijän mielestä makseta tarpeeksi. Mikäli tätä sohvaperunarahaa annettaisiin niille yrittäjätoivoille, jotka haluaisivat yrittää, niin uskon vakaasti, että syntyisi lukuisia uusia yrityksiä ja tätä kautta työttömyys vähenisi huomattavasti.
Yrittäjyyteen sekä yrittäjä-arvostukseen on nyt panostettava. Suomen toivo on yrittäjyydessä, eritoten pienyrittäjyydessä. Yrittäjällä on taito unelmoida, sekä taito tehdä unelmista totta!
Olemme kuitenkin tavattoman ylpeitä yrityksistämme sekä yrittäjyydestämme ylipäänsä ja haluamme molemmat tahoillamme viedä yrittäjien asioita eteenpäin, tehdä yrittäjän elämää paremmaksi. Niin että jonain päivänä yrittäjyys voisi olla tasavertainen vaihtoehto palkkatyölle vaikkapa jo heti koulunpenkin jälkeen.
Yrittäjäksi lähtiessään ihmisellä on yleensä toivo: Toivo paremmasta huomisesta, toivo paremmasta toimeentulosta mielekkäässä työssä. Uusi yrittäjä elää siis unelmaansa, kuten kuuluukin. Toivo on motivaatio, jonka avulla jaksaa tehdä ja odottaa huomista. Vaikka olisi huono päivä, jaksaa silti tehdä töitä, sillä huomenna on jälleen uusi päivä yrittää ja tehdä tulosta.
Jotta tähän toivoyrittäjätilaan päästään, tarvitaan kuitenkin paljon alkuavustusta - toivoa, mitä ei mielestäni virkamiesten sekä muiden vastaavien tahojen puolelta heru. Enkä puhu pelkästään rahasta. Kun neuvoja on antamassa ihminen, joka ei ole itse ollut yrittäjänä, ei lopputulos voi olla kaksinen. Yleensä innostunut yrittäjäehdokas teilataan heti alkumetreillä. ”Ei tämä kannata”. Suurin piirtein näin sanottiin minullekin neljä vuotta sitten. Minä vain en luovuttanut, koska minulla oli, ja on edelleen, usko tämän yritysidean menestykseen.
Ihmettelen suuria työttömyyslukuja, kun työtä kyllä riittäisi, jos ei alettaisi krantuiksi. Toki, jos sohvalla makaamisesta maksetaan, niin eihän sitä kannata töitä tehdä, varsinkaan jos työ ei ole ”seksikästä” tai siitä ei tekijän mielestä makseta tarpeeksi. Mikäli tätä sohvaperunarahaa annettaisiin niille yrittäjätoivoille, jotka haluaisivat yrittää, niin uskon vakaasti, että syntyisi lukuisia uusia yrityksiä ja tätä kautta työttömyys vähenisi huomattavasti.
Yrittäjyyteen sekä yrittäjä-arvostukseen on nyt panostettava. Suomen toivo on yrittäjyydessä, eritoten pienyrittäjyydessä. Yrittäjällä on taito unelmoida, sekä taito tehdä unelmista totta!
maanantai 8. helmikuuta 2010
Jollekin aina väärin...
Maanantai.
Jep, se huomattiin SIPA Sannan kanssa jo aamulla. Mitkään koneet ja vehkeet ei tahtoneet toimia. No, tuttua sinällään. Huvittaa yleensä.
Päivä ollut hyvin työntäyteinen tulevien tapahtumien vuoksi, mutta paljon saatiin taas tehtyä. Huomenna jatkuu.
33 ikävuoteen sitä on nähnyt ja kuullut jo aikalailla ja silti vieläkin jaksaa hämmästyä. Koitat tehdä oikein, niin joku on jokatapaukasessa sitä mieltä että teet väärin. Kaikkia ei toki voi, eikä pidäkään miellyttää. Pääasia on että itsellä ja perheellä on hyvin, jos toiminta ei muita miellytä, niin voi katsella omaa napaa. Kaikkien ei pidäkään kaikista pitää, mutta joskus voi pitää mölyt mahassaan, ettei tulisi poltettua liikaa siltoja. Aina niitä ei voi korjata takanapäin.
Olen kuitenkin oppinut, että viisain on koittaa keskittyä omaan elämäänsä, oman perheensää hyvinvointiin. Joskus nuorena koitin auttaa kaikkia ja olla jokapaikassa (joo, vaikka nytkin olen jokapaikassa, niin kuitenkin keskittyneesti, jokin punainen lanka koko touhussa). Sitten opin, ettei se kannattanut.
Kuuntelen toki mielelläni edelleen toisten murheita ja jaan iloja, mutta koitan ottaa ne "ammattimaisesti" - enkä tarkoita kylmästi (enkä ole psykologi, vaikka haluaisinkin ;) , vaan siten etten huolehtisi liiaksi toisten asioita, kun välillä omissakin on huolehtimista.
Maailmassa tapahtuu kokoajan kauheita asioita, niitä on aina tapahtunut, ja tulee aina tapahtumaan. Ja sen mukaan meidän on elettävä. Koitettava tehdä maailmasta parempi paikka elää, etenkin lapsillemme - jälkipolvillemme.
Kaikkea ei kuitenkaan yksin voi muuttaa. Siihen tarvitaan tiimi.
Tiimi on se avainsana. Tiimi työssä, tiimi kotona, tiimi kavereiden kera, tiimi harrastukissa, tiimi luottamustehtävissä. Tiimityöllä tehdään isoja tuloksia, yhdessä, toisia kuunnellen ja sopivasti myötäillen, mutta kuitenkin omia ideoita mukaan rohkeasti tuoden.
Ja sekin on kuitenkin jollekin väärin, eikä se mitään. Joku tahtoo toteuttaa yksin.
Olisi kuitenkin maininnanarvoista, että aikuiset ihmiset puhuisivat aikuistentavoin. Lapset saavat puhua lastentavoin.
Minusta on upeaa kun voin näyttää miehelleni Tomille tekstejä ja töitä mitä teen. Meillä on täysin erilainen näkökanta monen asian suhteen: minä olen savolaiskarjalainen nainen ja Tomi on pohjanmaanjuuret omaava insinöörimies... Eipä sitä tarvinne enempää selitellä.
Mutta, yhtäkaikki, molemmat saamme toisiltamme täysin erilaisia kommentteja ja vinkkejä, joista voimme poimmia itsellemme kehitysideoita työhömme. Joskus ne ärsyttää ihan sikana, mutta kun niitä hetken miettii niin eipä ne niin huonoja ideoita ollutkaan. Tämä on molemminpuolista. Eikä meillä toisen kommenttien perusteella muuteta kaikkea tekemäänsä, vaan jotain niitä pieniä hippusia - kuten aina opastan myyjiäni ja markkinoinnin parissa työskenteleviä ihmisiä - ole myös välillä asiakkaan housuissa.
Pitää muistaa katsella muidenkin silmin maailmaa. Mutta tiedän, se ei ole kaikille meille helppoa, mutta siihen voi opetella. Siis ottamaan vastaan kehitysideoita suuttumatta. Se on rikkaus ja minusta suuri viisaus ihmisessä.
Nyt menen antamaan tällä ihanalle kotitiimille iltapalaa. Jokaisella on roolinsa, jokainen on arvokas juuri sellaisena kuin on. Kaikenlaisia mielipiteitä tarvitaan ja niistä pitää ymmärtää oma punainen lankansa, juuri tälle tiimille tarkoitettu. Elämmehän täällä vain tämän yhden kerran.
Jep, se huomattiin SIPA Sannan kanssa jo aamulla. Mitkään koneet ja vehkeet ei tahtoneet toimia. No, tuttua sinällään. Huvittaa yleensä.
Päivä ollut hyvin työntäyteinen tulevien tapahtumien vuoksi, mutta paljon saatiin taas tehtyä. Huomenna jatkuu.
33 ikävuoteen sitä on nähnyt ja kuullut jo aikalailla ja silti vieläkin jaksaa hämmästyä. Koitat tehdä oikein, niin joku on jokatapaukasessa sitä mieltä että teet väärin. Kaikkia ei toki voi, eikä pidäkään miellyttää. Pääasia on että itsellä ja perheellä on hyvin, jos toiminta ei muita miellytä, niin voi katsella omaa napaa. Kaikkien ei pidäkään kaikista pitää, mutta joskus voi pitää mölyt mahassaan, ettei tulisi poltettua liikaa siltoja. Aina niitä ei voi korjata takanapäin.
Olen kuitenkin oppinut, että viisain on koittaa keskittyä omaan elämäänsä, oman perheensää hyvinvointiin. Joskus nuorena koitin auttaa kaikkia ja olla jokapaikassa (joo, vaikka nytkin olen jokapaikassa, niin kuitenkin keskittyneesti, jokin punainen lanka koko touhussa). Sitten opin, ettei se kannattanut.
Kuuntelen toki mielelläni edelleen toisten murheita ja jaan iloja, mutta koitan ottaa ne "ammattimaisesti" - enkä tarkoita kylmästi (enkä ole psykologi, vaikka haluaisinkin ;) , vaan siten etten huolehtisi liiaksi toisten asioita, kun välillä omissakin on huolehtimista.
Maailmassa tapahtuu kokoajan kauheita asioita, niitä on aina tapahtunut, ja tulee aina tapahtumaan. Ja sen mukaan meidän on elettävä. Koitettava tehdä maailmasta parempi paikka elää, etenkin lapsillemme - jälkipolvillemme.
Kaikkea ei kuitenkaan yksin voi muuttaa. Siihen tarvitaan tiimi.
Tiimi on se avainsana. Tiimi työssä, tiimi kotona, tiimi kavereiden kera, tiimi harrastukissa, tiimi luottamustehtävissä. Tiimityöllä tehdään isoja tuloksia, yhdessä, toisia kuunnellen ja sopivasti myötäillen, mutta kuitenkin omia ideoita mukaan rohkeasti tuoden.
Ja sekin on kuitenkin jollekin väärin, eikä se mitään. Joku tahtoo toteuttaa yksin.
Olisi kuitenkin maininnanarvoista, että aikuiset ihmiset puhuisivat aikuistentavoin. Lapset saavat puhua lastentavoin.
Minusta on upeaa kun voin näyttää miehelleni Tomille tekstejä ja töitä mitä teen. Meillä on täysin erilainen näkökanta monen asian suhteen: minä olen savolaiskarjalainen nainen ja Tomi on pohjanmaanjuuret omaava insinöörimies... Eipä sitä tarvinne enempää selitellä.
Mutta, yhtäkaikki, molemmat saamme toisiltamme täysin erilaisia kommentteja ja vinkkejä, joista voimme poimmia itsellemme kehitysideoita työhömme. Joskus ne ärsyttää ihan sikana, mutta kun niitä hetken miettii niin eipä ne niin huonoja ideoita ollutkaan. Tämä on molemminpuolista. Eikä meillä toisen kommenttien perusteella muuteta kaikkea tekemäänsä, vaan jotain niitä pieniä hippusia - kuten aina opastan myyjiäni ja markkinoinnin parissa työskenteleviä ihmisiä - ole myös välillä asiakkaan housuissa.
Pitää muistaa katsella muidenkin silmin maailmaa. Mutta tiedän, se ei ole kaikille meille helppoa, mutta siihen voi opetella. Siis ottamaan vastaan kehitysideoita suuttumatta. Se on rikkaus ja minusta suuri viisaus ihmisessä.
Nyt menen antamaan tällä ihanalle kotitiimille iltapalaa. Jokaisella on roolinsa, jokainen on arvokas juuri sellaisena kuin on. Kaikenlaisia mielipiteitä tarvitaan ja niistä pitää ymmärtää oma punainen lankansa, juuri tälle tiimille tarkoitettu. Elämmehän täällä vain tämän yhden kerran.
sunnuntai 7. helmikuuta 2010
Juontoja kirjoitellessa...
Ehtoota
Mietin että mitähän kirjoittaisin, kun jotain tahdon kertoa.
Olemme EveLace jälleenmyyjieni kanssa toteuttamassa Jyväskylään EveLace Gaalaa ensiviikon lauantaiksi. Gaala on yksi EveLace organisaation 15-vuotisjuhlavuoden kunniaksi järjestettävä alueellinen tapahtuma. Olemme tiiminä ensikertaa tekemässä tälläistä spektaakkelia, joskin muotinäytöksiä olemme järkänneet jo useaamman vuoden Fashion Unitin kanssa. Nyt kuitenkin teemme kaiken itse.
Tehtävää onkin paljon, se tiedettiin jo viimesyksynä kun tätä alettiin suunnitella. Nyt on enää viikko aikaa ja kuten aina, viimeiset puristukset menossa. Aikataulutusta, juontojen kirjoittelua, tuotteiden etsimisiä, tarjoilujen suunnittelua, musiikkien etsintää, vaatteiden viimeistelyä, koreografioita ym ym ym...
Meillä on onneksi tosi hyvä tiimi tätä tekemässä, jokaiselle riittää hommaa jopa yllinkyllin =) Ohjelmassa on laulua ja tanssia, arvontaa, kilpailua sekä huipennuksena muotinäytös, joka on toteutettu yhdessä myyjien sekä asiakkaidemme kesken. Vaikka tänään oli vasta eka yhteinen harjoitus, niin uskon että lauantaina kaikki on mallillaan klo 19.00 kun ovet yleisölle avautuu ja allekirjoittanut on ovella kättelemässä ihmisiä sisälle.
Mikäli jollakulla herää nyt kiinnostus ko. tapahtumaan, niin kysy ihmeessä lisää, sillä lippuja myydään vain ennakkoon ja lipun myynti on nyt käynnissä. Ravintola Kharmaan mahtuu vain rajoitettu määrä ihmisiä. Tilaisuus on muuten yksityistilaisuus.
Tälläiset tapahtumat ovat toki suuritöisiä, mutta itse ainakin saan hirveästi virtaa, vaikka välillä väsyttää ja uuvuttaa koittaa saada palikoita kasaan. Siitä huolimatta rakastan tälläistä sommittelua =) Eikä ihan kaikkea tarvitse yksin tehdä, kiitos ihanien jälleenmyyjieni sekä muiden apujoukkojen.
Samaan aikaan sattuu olemaan myös Hää- ja Juhlamessut Muuramessa, jossa myös olemme mukana: osastolla sekä muotinäytöksellä.
Että on siinä yhdelle viikonlopulle hommaa... niin ja kaikenlisäksi kun toiset aluejohtajat, Nina Norvio Järvenpäästä sekä Satu Siltaniemi Kemistä, sekä EveLace Oy:n toimitusjohtaja Eeva-Riitta Fingerroos saapuu myös juhlaamme, niin pidämmepä siihen perään sitten aluejohtaja päivät. No, kaksi (tai kolme, tai neljä..) kärpästä yhdellä iskulla!
Jostain syystä olen aina saanut kaikista eniten virtaa tekemisestä. Ehkäpä ihminen on muutenkin sellainen: jos jää paikalleen, sitä on siinä kuin täi tervessa, eikä saa mitään aikaiseksi. Mutta kun alkaa tehdä jotain kivaa ja kiinnostavaa jokin suurempi intressi takaraivossa, niin sitä vaan innostuu ja tekee lisää!
Eikä kannata huolia, kyllä minä lepäänkin. Minun lepoa on se että saan hetken istua koneella pelaamassa vaikka farmia facebookissa tai Guitar Herota lasten kanssa.
Nyt koitan työstää lauantain juonnot aluilleen. Puku ja kengät on jo hommattu. Olenkin haaveillut joskus näyttelijän urasta, mutta meneehän tämäkin ;) Rakastan esillä olemista, kun se on positiivista ja mukavaa. Mikään juorulehtimagneetti en halua kuitenkaan olla, jätetään ne jutut muille =)Minä teen mielelläni vain tätä työtä sekä mahdollisesti jossain vaiheessa vähän poltiittisia kuvioita ihan vain yrittäjyys-asioiden parantamisen merkeissä....
"Toivotan lämpimästi tervetulleeksi...."
- tästä se lähtee... ;) Oletko paikalla kanssamme juhlimassa 13.2.?
Mietin että mitähän kirjoittaisin, kun jotain tahdon kertoa.
Olemme EveLace jälleenmyyjieni kanssa toteuttamassa Jyväskylään EveLace Gaalaa ensiviikon lauantaiksi. Gaala on yksi EveLace organisaation 15-vuotisjuhlavuoden kunniaksi järjestettävä alueellinen tapahtuma. Olemme tiiminä ensikertaa tekemässä tälläistä spektaakkelia, joskin muotinäytöksiä olemme järkänneet jo useaamman vuoden Fashion Unitin kanssa. Nyt kuitenkin teemme kaiken itse.
Tehtävää onkin paljon, se tiedettiin jo viimesyksynä kun tätä alettiin suunnitella. Nyt on enää viikko aikaa ja kuten aina, viimeiset puristukset menossa. Aikataulutusta, juontojen kirjoittelua, tuotteiden etsimisiä, tarjoilujen suunnittelua, musiikkien etsintää, vaatteiden viimeistelyä, koreografioita ym ym ym...
Meillä on onneksi tosi hyvä tiimi tätä tekemässä, jokaiselle riittää hommaa jopa yllinkyllin =) Ohjelmassa on laulua ja tanssia, arvontaa, kilpailua sekä huipennuksena muotinäytös, joka on toteutettu yhdessä myyjien sekä asiakkaidemme kesken. Vaikka tänään oli vasta eka yhteinen harjoitus, niin uskon että lauantaina kaikki on mallillaan klo 19.00 kun ovet yleisölle avautuu ja allekirjoittanut on ovella kättelemässä ihmisiä sisälle.
Mikäli jollakulla herää nyt kiinnostus ko. tapahtumaan, niin kysy ihmeessä lisää, sillä lippuja myydään vain ennakkoon ja lipun myynti on nyt käynnissä. Ravintola Kharmaan mahtuu vain rajoitettu määrä ihmisiä. Tilaisuus on muuten yksityistilaisuus.
Tälläiset tapahtumat ovat toki suuritöisiä, mutta itse ainakin saan hirveästi virtaa, vaikka välillä väsyttää ja uuvuttaa koittaa saada palikoita kasaan. Siitä huolimatta rakastan tälläistä sommittelua =) Eikä ihan kaikkea tarvitse yksin tehdä, kiitos ihanien jälleenmyyjieni sekä muiden apujoukkojen.
Samaan aikaan sattuu olemaan myös Hää- ja Juhlamessut Muuramessa, jossa myös olemme mukana: osastolla sekä muotinäytöksellä.
Että on siinä yhdelle viikonlopulle hommaa... niin ja kaikenlisäksi kun toiset aluejohtajat, Nina Norvio Järvenpäästä sekä Satu Siltaniemi Kemistä, sekä EveLace Oy:n toimitusjohtaja Eeva-Riitta Fingerroos saapuu myös juhlaamme, niin pidämmepä siihen perään sitten aluejohtaja päivät. No, kaksi (tai kolme, tai neljä..) kärpästä yhdellä iskulla!
Jostain syystä olen aina saanut kaikista eniten virtaa tekemisestä. Ehkäpä ihminen on muutenkin sellainen: jos jää paikalleen, sitä on siinä kuin täi tervessa, eikä saa mitään aikaiseksi. Mutta kun alkaa tehdä jotain kivaa ja kiinnostavaa jokin suurempi intressi takaraivossa, niin sitä vaan innostuu ja tekee lisää!
Eikä kannata huolia, kyllä minä lepäänkin. Minun lepoa on se että saan hetken istua koneella pelaamassa vaikka farmia facebookissa tai Guitar Herota lasten kanssa.
Nyt koitan työstää lauantain juonnot aluilleen. Puku ja kengät on jo hommattu. Olenkin haaveillut joskus näyttelijän urasta, mutta meneehän tämäkin ;) Rakastan esillä olemista, kun se on positiivista ja mukavaa. Mikään juorulehtimagneetti en halua kuitenkaan olla, jätetään ne jutut muille =)Minä teen mielelläni vain tätä työtä sekä mahdollisesti jossain vaiheessa vähän poltiittisia kuvioita ihan vain yrittäjyys-asioiden parantamisen merkeissä....
"Toivotan lämpimästi tervetulleeksi...."
- tästä se lähtee... ;) Oletko paikalla kanssamme juhlimassa 13.2.?
torstai 4. helmikuuta 2010
Haastattelu
Tuossapa tuo haastattelun linkki...
http://ylex.yle.fi/radio/ohjelmat/ylex-tanaan/ylex-tanaanin-jutut/asenne-esiin-tyypillinen-raiskaaja-ei-vaani-puistossa
ja Tuija Braxin haastattelun edellisen jälkeen:
http://ylex.yle.fi/ihmiset/vierasarkisto/oikeusministeri-tuija-brax-seksuaalirikoksissa-tuomiot-ovat-aivan-liian-epayht
http://ylex.yle.fi/radio/ohjelmat/ylex-tanaan/ylex-tanaanin-jutut/asenne-esiin-tyypillinen-raiskaaja-ei-vaani-puistossa
ja Tuija Braxin haastattelun edellisen jälkeen:
http://ylex.yle.fi/ihmiset/vierasarkisto/oikeusministeri-tuija-brax-seksuaalirikoksissa-tuomiot-ovat-aivan-liian-epayht
Voimia ja verkkoja!
Tänään sain kuunnella YleX:ltä oman haastatteluni sekä perään Tuija Braxin haastattelun. Harmillista, ettei ainakaan vielä ollut tuosta minun osuudesta podcastia. Toivotaan että tulee.
Juttu kuulostin ihan "hyvältä", vaikka tuntuikin että en yhtään muistanut enää mitä olin puhunut. Tuntui haastattelun aikaan että hukun sanoihini, mutta moni sanoi ihan muuta =) Se oli vain siis henkistä ahtautta. Voimat olikin koko eilisen illan ihan poissa ja nukuin tosi sikeästi. Nyt on ollut sitten taas uusi päivä.
Kaikkien muiden työkiireiden ohella tämä oli siis yllättävän iso tehtävä, henkisesti. Olen silti hyvin tyytyväinen itseeni, että sen tein. Toivottavasti tästä on apua muille.
Sitten muita asioita.
Olen aina toitottanut kärsivällisyyttä etenkin yrittäjyyden kanssa. Tänään sain puhelun ihmiseltä, jonka haastattelin useampi vuosi sitten. Tämän jälkeen olen silloin tällöin meilannut työasioissa, mutta muuta yhteyttä emme ole pitäneet.
No, tänään hän soitti minulle jälleen työasioissa, ihan toiselta puolelta Suomea ja yht´äkkiä meillä oli vaikka kuinka paljon yhteistä! Lähinnä juuri näissä naisasioissa. Olin ihan että : WAU!
Hän nimittäin ehdotti isohkoa yhteistyökuviota tulevaisuuteen organisaatiollemme!
Tämä entisestään vahvisti verkkojen kutomisen ja heittelemisen tärkeyttä, ikinä ei pidä luovuttaa ja lopettaa ennen aikojaan, sillä et voi koskaan tietää mihin siimaan se kala tarttuu ja sinulle avautuu aivan uusia ja upeita maailmoja. Eikä tämä ole mitään sanahelinää. Kun siis lähdet johonkin toimeen, usko itseesi ja etenkin usko siihen mitä teet ja tee työtä siihen malliin kuin tekisit sitä seuraavat 80 vuotta. Rakenna kokoajan peruskiveä, jotta aikanaan katonrajassa olisi turvallista ja hyvä olla.
Yksin kotona sohvalla pohtiessa ja murehtiessa et saa juurikaan mitään aikaiseksi. (paitsi joskus pitää kyllä huilata tekemättä mitään, myös minun ;)
Näin tänään. Huomenna huisketta lisää.
Juttu kuulostin ihan "hyvältä", vaikka tuntuikin että en yhtään muistanut enää mitä olin puhunut. Tuntui haastattelun aikaan että hukun sanoihini, mutta moni sanoi ihan muuta =) Se oli vain siis henkistä ahtautta. Voimat olikin koko eilisen illan ihan poissa ja nukuin tosi sikeästi. Nyt on ollut sitten taas uusi päivä.
Kaikkien muiden työkiireiden ohella tämä oli siis yllättävän iso tehtävä, henkisesti. Olen silti hyvin tyytyväinen itseeni, että sen tein. Toivottavasti tästä on apua muille.
Sitten muita asioita.
Olen aina toitottanut kärsivällisyyttä etenkin yrittäjyyden kanssa. Tänään sain puhelun ihmiseltä, jonka haastattelin useampi vuosi sitten. Tämän jälkeen olen silloin tällöin meilannut työasioissa, mutta muuta yhteyttä emme ole pitäneet.
No, tänään hän soitti minulle jälleen työasioissa, ihan toiselta puolelta Suomea ja yht´äkkiä meillä oli vaikka kuinka paljon yhteistä! Lähinnä juuri näissä naisasioissa. Olin ihan että : WAU!
Hän nimittäin ehdotti isohkoa yhteistyökuviota tulevaisuuteen organisaatiollemme!
Tämä entisestään vahvisti verkkojen kutomisen ja heittelemisen tärkeyttä, ikinä ei pidä luovuttaa ja lopettaa ennen aikojaan, sillä et voi koskaan tietää mihin siimaan se kala tarttuu ja sinulle avautuu aivan uusia ja upeita maailmoja. Eikä tämä ole mitään sanahelinää. Kun siis lähdet johonkin toimeen, usko itseesi ja etenkin usko siihen mitä teet ja tee työtä siihen malliin kuin tekisit sitä seuraavat 80 vuotta. Rakenna kokoajan peruskiveä, jotta aikanaan katonrajassa olisi turvallista ja hyvä olla.
Yksin kotona sohvalla pohtiessa ja murehtiessa et saa juurikaan mitään aikaiseksi. (paitsi joskus pitää kyllä huilata tekemättä mitään, myös minun ;)
Näin tänään. Huomenna huisketta lisää.
keskiviikko 3. helmikuuta 2010
Elämää, ei sen enenpää...
Haastattelu on nyt annettu. Yllättävän paljon vei henkisiä voimia kuitenkin, vaikken odottanut. Huomenna, torstaina, voipi sitten YleX kanavalta radiosta kuunnella haastattelun klo 11.45, ohjelmassa myös Oikeusministeri Tuija Brax. Suosittelen asiasta kiinnostuneita kuuntelemaan ohjelman.
Tämän päivän Amenesty haastattelu löytyy ainakin podcastina:
http://areena.yle.fi/audio/727032
Päivät ovat olleet tämän vuoden alkupuoliskon erittäin kiireisiä, johtuen messuista sekä reilun viikonpäästä olevasta EveLace Gaalasta. Näitä tapahtumia on ihana tehdä ja toteuttaa, voisin varmaan tehdä tätäkin ihan työkseni, mutta nyt sopivissa määrin annosteltuna =)
Koska juonnan koko Gaalan ja olen toki samalla illan "emäntä", täytyi etsiä jälleen sopiva puku. Niinpä marssin ystäväni Sirpan yritykseen, Krinoliinin, ja löysin aika upean puvun. Huomenna vielä sovitus kenkien kera....
Mietin tuossa kotiin ajaessa, puheluiden lomassa, miten hassusti elämässäni on tullut eteen asioita, joista minulla ei juurikaan ole ollut tietoa eikä taitoa, mutta olen tehtäviin kuitenkin jostain syystä ajautunut tai joutunut. Kumminkin kun tahtotilaa on ollut riittävästi, olen oppinut tehtävät oikeastaan todella hienosti.
Siksipä luotan vahvasti sanontaan: Kaiken voi oppi. - Pitää muuten paikkansa!
Aika usein olen joutunut vielä ihan itse opiskelemaan asioita. Ehkäpä se on juuri se mitä yrittäjältä odotetaan. Kaikki ei tule valmiina kuin Manulle illallinen. Eikä pidäkään. Se on myös yksi syy miksi olen aktiivinen Naisyrittäjä sekä nyttemmin myös Kokoomusnainen. Asioille on itse yrittettävä tehdä jotain jos tahtoo, muutoin valittaminen on turhaa.
On totta, kun on monessa mukana ja neljä pienehköä lasta kotona, ettei kaikki voi olla tip top. Kotia voisi siivota ja laittaa enemmän, urheilla voisi enemmän, lasten kanssa voisi harrastaa enemmän, voisi viettää enemmän aikaa miehen kanssa, voisi pitää yhteyttä enemmän sukulaisiin ja ystäviin ja ja ja voisi ja voisi....
Olen kuitenkin päättänyt että tämä on nyt sitä meidän elämää, minun unelmaani - ja teen tämän omalla tyylilläni. Olin kuitenkin enenpi ja vähenpi kotona (kotoa käsin pyörittelin omaa ja miehen yritystä) kolmen ensimmäisen lapsen kanssa, joten olen säästänyt itseni oman tunnontuskilta siitä että, nelonen "joutui" vieraalle hoitoon 6kk iässä. Tosin lapset ovat saaneet olla aina kotona hoidossa, toistensa seurassa.
Pian on onneksi hiihtoloma ja tänä vuonna saamme viettää koko perhe sen yhdessä, ehkäpä ensimmäistä kertaa, mutta ei varmaan viimeistä.
Huomista radiolähetystä odotellen, tämän illan huilaten...tämmöisin ajatuksin =)
Tämän päivän Amenesty haastattelu löytyy ainakin podcastina:
http://areena.yle.fi/audio/727032
Päivät ovat olleet tämän vuoden alkupuoliskon erittäin kiireisiä, johtuen messuista sekä reilun viikonpäästä olevasta EveLace Gaalasta. Näitä tapahtumia on ihana tehdä ja toteuttaa, voisin varmaan tehdä tätäkin ihan työkseni, mutta nyt sopivissa määrin annosteltuna =)
Koska juonnan koko Gaalan ja olen toki samalla illan "emäntä", täytyi etsiä jälleen sopiva puku. Niinpä marssin ystäväni Sirpan yritykseen, Krinoliinin, ja löysin aika upean puvun. Huomenna vielä sovitus kenkien kera....
Mietin tuossa kotiin ajaessa, puheluiden lomassa, miten hassusti elämässäni on tullut eteen asioita, joista minulla ei juurikaan ole ollut tietoa eikä taitoa, mutta olen tehtäviin kuitenkin jostain syystä ajautunut tai joutunut. Kumminkin kun tahtotilaa on ollut riittävästi, olen oppinut tehtävät oikeastaan todella hienosti.
Siksipä luotan vahvasti sanontaan: Kaiken voi oppi. - Pitää muuten paikkansa!
Aika usein olen joutunut vielä ihan itse opiskelemaan asioita. Ehkäpä se on juuri se mitä yrittäjältä odotetaan. Kaikki ei tule valmiina kuin Manulle illallinen. Eikä pidäkään. Se on myös yksi syy miksi olen aktiivinen Naisyrittäjä sekä nyttemmin myös Kokoomusnainen. Asioille on itse yrittettävä tehdä jotain jos tahtoo, muutoin valittaminen on turhaa.
On totta, kun on monessa mukana ja neljä pienehköä lasta kotona, ettei kaikki voi olla tip top. Kotia voisi siivota ja laittaa enemmän, urheilla voisi enemmän, lasten kanssa voisi harrastaa enemmän, voisi viettää enemmän aikaa miehen kanssa, voisi pitää yhteyttä enemmän sukulaisiin ja ystäviin ja ja ja voisi ja voisi....
Olen kuitenkin päättänyt että tämä on nyt sitä meidän elämää, minun unelmaani - ja teen tämän omalla tyylilläni. Olin kuitenkin enenpi ja vähenpi kotona (kotoa käsin pyörittelin omaa ja miehen yritystä) kolmen ensimmäisen lapsen kanssa, joten olen säästänyt itseni oman tunnontuskilta siitä että, nelonen "joutui" vieraalle hoitoon 6kk iässä. Tosin lapset ovat saaneet olla aina kotona hoidossa, toistensa seurassa.
Pian on onneksi hiihtoloma ja tänä vuonna saamme viettää koko perhe sen yhdessä, ehkäpä ensimmäistä kertaa, mutta ei varmaan viimeistä.
Huomista radiolähetystä odotellen, tämän illan huilaten...tämmöisin ajatuksin =)
tiistai 2. helmikuuta 2010
10 vuoden takaa...
Toisinaan tulee hetkiä jolloin elämässä joutuu muistelemaan menneitä. Joskus hyvän, joskus ikävän asian vuoksi.
Haastattelu johon aiemmin viittasin, tehdään huomenna ja ulos ohjelma tulee torstaina.
Haastattelu liittyy 10 vuoden takaiseen tapahtumaan, josta uutisoitiin kahdeksan vuotta sitten aika paljonkin. Oli tapaus Kuopiossa, jossa tekijä sai pahoinpitelystä ja raiskauksesta vain 70 tuntia yhdyskuntapalvelua ja puolitoista vuotta ehdonalaista. Uhri sai pariksi vuodeksi "suojakseen" lähestymiskiellon.
Onneksi tässä tapauksessa lähestymiskielto auttoi, näin ei aina ole. Lähestymiskielto ei ole mikään lasimuuri uhrin ympärillä.
Tekijällä oli työpaikka ja hän oli ensikertalainen tämän tyyppisen rikoksen tekijä, joten Itä-Suomen hovioikeuden mielestä nämä seikat lievensivät tuomion laatua. Käräjäoikeushan oli tuominnut tekijän aiemmin 2,5 vuoden ehdottomaan vankeusrangaistukseen, mikä olisi mielestäni ollut kohtuullinen kärsimys hänen aiheuttamastaan pahasta uhria kohtaan. Hovioikeus katsoi lisäksi että teko ei ollut niin paha koska tekijä tunsi uhrinsa.
Tässä tapauksessa uhrina sanon kuitenkin, että kaikista pahinta on juuri se että tiedät kuka teki ja mitä. Näet kasvot öisin unissa, joudut tekemisiin yhteisen lapsen asioiden vuoksi jne. Tämän kaiken jälkeen ymmärsin hyvin mitä tarkoittaa se kun jonkun ihmisen näkeminen oksettaa. Kirjaimellisesti.
Vuosiin en ole asiasta juurikaan puhunut, en halua asian nostattavan esiin sääliä tai muuta vastaavaa, mutta oikeuden pitäisi toteutua inhimillisesti.
Olen seurannut vuosien mittaan vastaavia tapauksia ja olen todella pettynyt Suomen oikeuslaitokseen. Pahantekijöitä silitellään. Mutta talousrikos se vasta on todella tuomittavaa! Siitä ei selviäkään rahalla ja hyvällä työpaikalla vaan joutuu ihan oikeasti linnaan. Mutta ei hakkaajat ja raiskaajat. Sehän voi olla jopa uhrin oma vika että niin kävi.
Voin myös pahoin kanssasisarieni puolesta, niiden jotka jäävät näihin jopa tappaviin suhteisiin, puolesta. (mainittakoon että toki on myös vastaavassa tilanteessa olevia miehiä, mutta vähemmistönä). Elämä voi ihan oikeasti olla parempi, jos itse niin tahtoo. Se ei ole pelkkä klisee. Tahtotila on vain tultava omasta sydämestä, eikä se aina ole helppoa.
Lopuksi: Oikeasti, en ole yhtään katkera tapahtuneista. Mutta niin monet asiat ovat menneet nykysuomessa päin pyllyä. Sitten mietitään miksi on pahaolla nuorilla? Miksi on paha olla lapsilla? Odotetaan että joku hoitaa, muttei itse tehdä mitään.
- Mutta minä aion tehdä, tämän ja monen muunkin asian eteen jotain. Saan niistä älyttömästi voimaa!
Hyvää yötä ihmiset =)
Haastattelu johon aiemmin viittasin, tehdään huomenna ja ulos ohjelma tulee torstaina.
Haastattelu liittyy 10 vuoden takaiseen tapahtumaan, josta uutisoitiin kahdeksan vuotta sitten aika paljonkin. Oli tapaus Kuopiossa, jossa tekijä sai pahoinpitelystä ja raiskauksesta vain 70 tuntia yhdyskuntapalvelua ja puolitoista vuotta ehdonalaista. Uhri sai pariksi vuodeksi "suojakseen" lähestymiskiellon.
Onneksi tässä tapauksessa lähestymiskielto auttoi, näin ei aina ole. Lähestymiskielto ei ole mikään lasimuuri uhrin ympärillä.
Tekijällä oli työpaikka ja hän oli ensikertalainen tämän tyyppisen rikoksen tekijä, joten Itä-Suomen hovioikeuden mielestä nämä seikat lievensivät tuomion laatua. Käräjäoikeushan oli tuominnut tekijän aiemmin 2,5 vuoden ehdottomaan vankeusrangaistukseen, mikä olisi mielestäni ollut kohtuullinen kärsimys hänen aiheuttamastaan pahasta uhria kohtaan. Hovioikeus katsoi lisäksi että teko ei ollut niin paha koska tekijä tunsi uhrinsa.
Tässä tapauksessa uhrina sanon kuitenkin, että kaikista pahinta on juuri se että tiedät kuka teki ja mitä. Näet kasvot öisin unissa, joudut tekemisiin yhteisen lapsen asioiden vuoksi jne. Tämän kaiken jälkeen ymmärsin hyvin mitä tarkoittaa se kun jonkun ihmisen näkeminen oksettaa. Kirjaimellisesti.
Vuosiin en ole asiasta juurikaan puhunut, en halua asian nostattavan esiin sääliä tai muuta vastaavaa, mutta oikeuden pitäisi toteutua inhimillisesti.
Olen seurannut vuosien mittaan vastaavia tapauksia ja olen todella pettynyt Suomen oikeuslaitokseen. Pahantekijöitä silitellään. Mutta talousrikos se vasta on todella tuomittavaa! Siitä ei selviäkään rahalla ja hyvällä työpaikalla vaan joutuu ihan oikeasti linnaan. Mutta ei hakkaajat ja raiskaajat. Sehän voi olla jopa uhrin oma vika että niin kävi.
Voin myös pahoin kanssasisarieni puolesta, niiden jotka jäävät näihin jopa tappaviin suhteisiin, puolesta. (mainittakoon että toki on myös vastaavassa tilanteessa olevia miehiä, mutta vähemmistönä). Elämä voi ihan oikeasti olla parempi, jos itse niin tahtoo. Se ei ole pelkkä klisee. Tahtotila on vain tultava omasta sydämestä, eikä se aina ole helppoa.
Lopuksi: Oikeasti, en ole yhtään katkera tapahtuneista. Mutta niin monet asiat ovat menneet nykysuomessa päin pyllyä. Sitten mietitään miksi on pahaolla nuorilla? Miksi on paha olla lapsilla? Odotetaan että joku hoitaa, muttei itse tehdä mitään.
- Mutta minä aion tehdä, tämän ja monen muunkin asian eteen jotain. Saan niistä älyttömästi voimaa!
Hyvää yötä ihmiset =)
maanantai 1. helmikuuta 2010
33 ja 5, ihan yks kaks...
Tänään, yks kaks, tuli 33 vuotta täyteen allekirjoittaneelle ja 5 vuotta täyteen Hennalle. Henna on perheemme kolmonen, siis kolmas synnyttämäni lapsi. Yhteensähän lapsukaisia on perheessämme 4.
Olen ylpeä juuri tästä vuosiluvusta nyt ja uskon että olen siitä ylpeä myös tulevaisuudessa joka vuosipäivä. Ikä tuo varmuutta ja elämänkokemusta jokahetki. Kuten 80 vuotias mummoni eilen sanoi, kaikki vuodet ovat elämäniloisia vuosia.
Elämääni on mahtunutkin jo yhtä sun toista ja yhteen näistä ikävimmistä tapahtumista annan huomenna ensimmäisen haastatteluni YLE:n televisio dokumenttiin. Tästä tapahtumasta on jo 10 vuotta aikaa ja nyt olen valmis omalla äänelläni sekä etunimelläni esiintymään puhelinhaastattelussa. Toivon tämän dokumentin osaltaan edistävän väkivaltarikosten tuomioden ja yleisen oikeustajun lähentymistä, sekä toisille uhreille rohkeuden puhua tapahtuneista.
Haastattelu liittyy entiseen elämääni (kuten yleensä puhun - tarkoittaen edellistä avioliittoani), eikä siis millään tavalla nykyiseen suhteeseen. Kauheuksia läpikäyneenä sitä osaa laittaa asiat erilaiseen tärkeysjärjestykseen.
Elämä ei siis ole aina ollut ruusuilla tanssimista, mutten ole myöskään katkeroitunut tapahtumista.
Olen sanonut monta kertaa, etten olisi se mitä nyt olen, jos en olisi joutunut läpikäymään tapahtuneita. Puhumalla ja kirjoittamalla elämässä pääsi eteenpäin tuolloin. Siksipä niin paljon painotan asioista puhumista lapsilleni sekä miehelleni. Koskaan ei voi puhua liikaa asiasta. Ja se ihan oikeasti auttaa!
Yrittäjänä olen myös huomannut, että huomiseen on hyvää luottaa vaikeina aikoina, mutta tätä päivää eletään kuitenkin "meno päällä" ja jalat maassa - mutta aina jokin toive tai haave korvantakana ;)
Sitä jaksaa paremmin kun on mitä odottaa =)
33 ja risat
Olen ylpeä juuri tästä vuosiluvusta nyt ja uskon että olen siitä ylpeä myös tulevaisuudessa joka vuosipäivä. Ikä tuo varmuutta ja elämänkokemusta jokahetki. Kuten 80 vuotias mummoni eilen sanoi, kaikki vuodet ovat elämäniloisia vuosia.
Elämääni on mahtunutkin jo yhtä sun toista ja yhteen näistä ikävimmistä tapahtumista annan huomenna ensimmäisen haastatteluni YLE:n televisio dokumenttiin. Tästä tapahtumasta on jo 10 vuotta aikaa ja nyt olen valmis omalla äänelläni sekä etunimelläni esiintymään puhelinhaastattelussa. Toivon tämän dokumentin osaltaan edistävän väkivaltarikosten tuomioden ja yleisen oikeustajun lähentymistä, sekä toisille uhreille rohkeuden puhua tapahtuneista.
Haastattelu liittyy entiseen elämääni (kuten yleensä puhun - tarkoittaen edellistä avioliittoani), eikä siis millään tavalla nykyiseen suhteeseen. Kauheuksia läpikäyneenä sitä osaa laittaa asiat erilaiseen tärkeysjärjestykseen.
Elämä ei siis ole aina ollut ruusuilla tanssimista, mutten ole myöskään katkeroitunut tapahtumista.
Olen sanonut monta kertaa, etten olisi se mitä nyt olen, jos en olisi joutunut läpikäymään tapahtuneita. Puhumalla ja kirjoittamalla elämässä pääsi eteenpäin tuolloin. Siksipä niin paljon painotan asioista puhumista lapsilleni sekä miehelleni. Koskaan ei voi puhua liikaa asiasta. Ja se ihan oikeasti auttaa!
Yrittäjänä olen myös huomannut, että huomiseen on hyvää luottaa vaikeina aikoina, mutta tätä päivää eletään kuitenkin "meno päällä" ja jalat maassa - mutta aina jokin toive tai haave korvantakana ;)
Sitä jaksaa paremmin kun on mitä odottaa =)
33 ja risat
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)