Ympärillämme velloo tällähetkellä monet muutoskeskustelut. Valtakunnallisesti suurin muutostilanne lienee erittäin voimaikkaita tunteita ja ärhäköitä keskusteluja herättävä kunta-uudistusasia ryyditettynä varuskuntien lakkauttamisilla. Paikallisesti meillä täällä Jyväskylässä taas keskutellaan erittäin voimakkaallakin äänensävyllä Lyseon lukion kohtalosta. Kaikissa näissä jutuissa on kyse rahasta, mutta ennenkaikkea tunteista. Mutta mitkä ovatkaan oikeat faktat?
Pystymmekö oikeasti ajattelemaan muutosta hieman kauempaa jopa ulkopuolisena jos päähämme mahtuu vain "pidän-tästä-kiinni-vaikka-henki-menisi" -mentaliteetti? Emme halua nähdä muutoksen taakse.
Ihminen on sellainen, ettei haluaisi mistään saavutetusta tai opitusta asiasta luopua - kun on jollakin tapaa totuttu asiat hoitamaan, miksei tehtäisi jatkossakin näin. Koska on aina ollut näin. Tunteet ovat pelissä yleensä järkeäkin voimakkaampina ja uuden oppiminen on pelottavaa. Miksi ei vain pysyttäisi vanhassa totutussa?
Kreikassa jokin aika sitten ihmiset tekivät kolmetuntisia päiviä ja jäivät eläkkeelle jo 40 vuotiaana. Taivaallisen ihanaa, eikö? Tämä oli kuitenkin vain näennäistä hyvää. Ei osattu tai haluttu ajatella kokonaisuutta - voiko kaikki toimia jos vielä jatkuu näin? Tiedämme kaikki miten sitten kävikään...
Kaikissa uudistusasioissa pitäisi pystyä ajattelemaan myös asioiden toisia puolia ja kokonaisuuksia. Mitä hyvää ja mitä huonoa uudistus oikeasti toisi tulevaisuudessa? Osattaisiko ehkä ajatella hetki myös ilman tunteita?
Yritysasiakkaitani ohjeistan lähes aina ajattelemaan tilannetta myös asiakkaiden silmin - ostaisitko itseltäsi? Vaikka jokin asia on yrittäjästä itsestään ihanaa ja mukavaa - ajattelevatko asiakkaat samoin? Jos asiakkaita ei tule, ei ole muita vaihtoehtoja kuin katsoa peiliin ja keksiä uusia keinoja kassavirran kohottamiseksi. Kyllä se joskus sattuu ja harmittaa kovastikin.
Voisiko kunnan rajojen siirto kartalla tuoda hyviäkin juttuja? Voisiko palveluita järjestää jollain aivan uudella ja erilaisella tavalla? Voisiko vanha ja perinteinen koulu toimia jossain toisessa rakennuksessa? Onko koulurakennus oikeasti toimiva nykyiseen tekniikkaan? Tarvitsemmeko käyttää yhteiskunnan varoja varuskuntiin, jos käyttäsimmekin ne rahat vaikka vanhusten ja sairaiden hoitoon - hyvinvointiin? Vai keksittäisikö varuskuntiin myös jotain aivan uutta ja innovatiivista, jotta työpaikkoja säilyisi? Mitäs keksitään Nokian-yksiköiden ja "metsätehtaiden" lakkautusten jälkeen?
Itse ajattelen näitä kaikkia asioita ulkopuolisena, pyrin ottamaan molempien puolten mielipiteet ja faktat huomioon - mikä ei olekaan kovin helppo tehtävä, mutta lopputuloksen kannalta luullakseni parempi.
Keksitäänkin ihan jotain uusia malleja ja toimintatapoja, jotta kaikilla, ainakin suurimmalla osalla, olisi entistä parempi olla ja elää? Muutokset eivät ole aina kivoja, mutta aika usein "pakollisia".
Lapsen synnytyskin pelottaa monia naisia oikein toden teolla. Kuitenkin se palkinto, minkä siitä saa, on niin mahtava, että lapsia halutaan hankkia. Synnytyskivut unohtuvat ja vanhemmuuden haasteet tulevat ja menevät. Kaikkeen tottuu kun oikein kovasti haluaa.
Kun koiramme lopetettiin vähän ennen joulua, mietin tätä tunneasiaa paljon. Koira oli vanha ja jokseenkin sairas. Pystyi vielä elämään kutakuinkin normaalisti, mutta huomasin, ettei tämä ollut kuitenkaan oikein kunnossa enää. Pelko mahdollisista kasvainten aiheuttamista agressioista sai tekemään erittäin raskaan päätöksen. Päätöksen, jota tiedän monien pitkittävän aivan liian pitkään. Entä jos koira olisi joku päivä purrut jotakuta lastamme tai vieraita? Yhtään merkkiä ei toki vielä ollut, mutta koirankasvattajan tyttärenä ja lapsuuteni koirien parissa viettäneenä, tiesin tämän olevan mahdollista - aivan ykskaks kirkkaaltakin taivaalta. Tätä riskiä en halunnut ottaa. Itkimme toki lopettamista muutaman päivän ennakkoon ja ainakin viikon jälkikäteenkin. Mutta silti tiesimme tehneemme oikein. Koira olisi varmaan elänyt vielä jonkin aikaa, mutta... millaisin seurauksin? Pitkäaikainen ystävä oli poissa, tällä ei enää ollut kipuja, meillä oli uudet matot lattialla ja leikkipaikka lapsilla. Pääsimme helpommin liikenteeseen ilman koiran kuskaamista koirahoitolaan. Näin oli lopulta paras meille kaikille.
Olen joutunut, tai pitäisikö sanoa jopa _saanut_, elää elämää, jonka varrella on ollut hyvinkin vaikeita ja raskaita muutoksia - enkä tietenkään kaikkia niistä olisi halunnut. Silti olen jäänyt henkiin ja olen entistä vahvempi seisomaan omilla jaloillani ja jakamaan asioita myös toisten kanssa. Uskallan katsoa eteenpäin vaikeinakin aikoina, kun on tehtävä hankalia omia, omien lasten tai toisten asioihin liittyviä päätöksiä. Sillä jonkun niitä on joskus tehtävä, mikäli haluamme saada paremman huomisen. Meille kaikille.
