Melkoista aallokkoa on vaihteeksi ollut rintamalla. Niin hyvässä kuin pahassakin. Moni asia tuntuu loksahtavan paikoilleen, mutta samaan aikaan myllerys on niin suurta, ettei tiedä miten päin olisi. Miksei jo rytise oikein urakalla? Miksei jo tyynny - niinkuin pidemmäksi aikaa? Kehittäminen ottaa aikansa ja paikkansa. Ja tahtotilan. Periksi ei vain voi antaa, ei ainakaan vielä. Eikös olekin tuttua touhua? Jokainen pystynee allekirjoittamaan nämä vaiheet elämässään.
Välillä olo on kuin lasten pelissä, jossa ukkelit seikkailevat labyrintissä. Ei näe eteen, ei taakse, ei seinän yli. On vain mentävä eteenpäin ja välillä tultava taaksepäin. Sitten törmää seinään ja on hetken pökkyrässä - jatkaakseen taas hetken päästä matkaa toiseen suuntaan. Tulee kavereita vastaan, toiset jäävät rinnalle, toiset jatkavat eri suuntiin. Toisten kanssa kuljetaan yhdessä eteenpäin, tuli mitä tuli.
Aina ei jaksa. Ja sitten jaksaa taas ihan hurjana. Mene ja tiedä. Sopii minulle. Sopii meille. On miljoona pientä osaa joista rakentamalla syntyy upea kuva, kuva jota voi ylpeänä eräänä päivänä esitellä kaikille. Mä tein sen. Ihan itse. Ainakin aloitin ihan itse, sitten tehtiin yhdessä. Yhdessä on helpompaa: Tulee näkökulmia, niin positiivisia kuin negatiivisiakin, on päitä ja olkapäitä, joita tarvitaan usein tueksi ja voimavaraksi. Rohkea pyytää apua, ei jää yksin suremaan nurkkaan.
Mutta hei, täähän on yhdenlaista elämän tuotteistamista samalla. Palasia siellä ja palasia täällä, ne kasaillaan johonkin muotoon, tarjotaan markkinoille, muokataan, tarjotaan uudelleen, kehitetään, muokataan ja taas tarjoillaan. Ei jämähdetä vaan mennään rohkeasti eteenpäin - vaikka välillä pelottaakin. Toivoa on ja uskoa.
No, semmosta tästä tuli tänään - ehkä joku sai jonkun kipinän. Joskus osuu, joskus ei. Sellaista se on tämä elämän peli.
Minä sentään yritän.
