Minusta tuli äiti 21-vuotiaana, silloin vuonna 1999. Siihen aikaan se nyt ei ollut mitenkään ihmeellistä saada lasta "niin nuorena". Minusta tuli äiti osittain lääkärin määräämäänä (pahan endon takia) ja toki olin jo vuoden ajan haaveillut omasta vauvasta. Vauva tuli ja vuoden päästä myös avioero. Mutta minä olin äiti ja ehkä juuri siksi olen vielä elossa. Minun piti suojella toista ihmistä.
Olin ajatellut ennen lapsen syntymää että normi alatiesynnytys. Niin sen pitää mennä. No, 25 tunnin puskennan jälkeen mentiin hätäsektioon. Olinko siis synnyttänyt? Olin. Pääasia että molemmat selvisivät. Nyt sektioita on jo neljä takana - lapset eivät vain koskaan halunneet tulla sieltä mistä "normaalisti". Olin myös päättänyt ensimmäisen kanssa imettää lähes vuoden. No erostressin ja pelon vuoksi homma lopahti 3kk kohdalla. Viisas neuvolantäti tyynnytteli että kasvaa ne lapset näinkin. Terveytemme on tärkein. Eikä tyttö ole sairastellut siltikään juuri koskaan. Eikä äitikään. Vaikka imetyksestä niin paasattiinkin ja paasataan edelleenkin, ei se vaan aina mene niin kuin kirjoissa. Siinä tilassa sitä herkästi masentuu kun homma ei toimi - etenkin kun joku tulee sinua "viisaampana" ohjeistamaan. Mikä on oikein ja mikä on väärin? Jokaisen neljän kanssa asiat ovat menneet painollaan, kellä mitenkin. Olen silti ollut heidän äitinsä ja tehnyt parhaani, meidän kaikkien parhaaksi. Monesti vaistot ovat ohjanneet.
Kolmen viimeisimmän kanssa on onneksi mukana ollut isäkin. Siis uusi isä, tämä nykyinen turvallinen mieheni. Ja saan olla sellainen äiti ja nainen kuin olen. Kaikkine kiloineen, iloineen sekä outoine tyyleineni.
Rakastan lapsiani ihan hirveästi. Vauva-ajat ovat olleet ihania, enkä ole tuntenut tippaakaan alakuloisuutta vaikka jokaisen vauvan kanssa on ollut omat kiikutuksensa ja keikutuksensa ja erilaiset keinot rauhoitella olotilaa. Äitiys on kai verissä. Jos minun pitää lapsiani puolustaa, saatan sen tehdä tyylillä, jota minusta ei muuten näe koskaan. Silloin olen se hurja leijonaemo. Annan mielelläni lapsilleni vastuuta ja iloitsen kun he oppivat asioita. Toisten lapset ovat ihan jees, mutta eivät mitenkään herätä hoivaviettiä (paitsi jos jollain lapsella on hätä - silloin jokin minussa herää), enkä välitä lasten kekkereistä. Järkkään toki niitä omille tarvittaessa, mutta siinä se.
Minä en kuitenkaan ole sellainen pullantuoksuinen hiekkalaatikon reunalla nököttävä äiti. En. Leivon minä joskus kerran kolmessa vuodessa hyvää pullaa. Ja teen hyviä ruokiakin omasta päästä. Mutta inhoan ruuan laittoa, enkä pidä leipomisestakaan. Teen sitä vain lasten ja miehen "mieliksi" ja tarpeiksi. Onneksi nykyinen mies on leipova ja kokkaava, kuten poikanikin. Pääsenpä vähemmmällä. Enkä ota pultteja jos kiireisinä aikoina syömme eineksiä, kunhan on jotain murua rinnan alle. Siivoaminenkaan ei oo mun juttu - olen erityisen laiska ja menen mielelläni sieltä mistä aita on matalin. Onneksi yksi tyttäristä auttaa ja tekee järjestelyjä kotona myös oma-aloitteisesti.
Kerran eräässä naisyrittäjien koulutuksessa sanoin etten pidä ruuanlaitosta ja kotihommista ja sain osakseni kummastelevia kysymyksiä: eihän äiti voi noin sanoa! Voipas. On hyvä, että myöntää mistä pitää ja mistä ei. Ei ole mitään tarvetta miellyttää ketään. Vain hoivata perheensä. Tyylejä on monia ja olo on tasapainoisempi kun ei yritä olla jotain mitä ei ole. On vain oma itsensä.
Minä olen äiti joka rakastaa tietokoneita ja laitteita. Joskus jonkun lapsen kaveri kysyi että mitä, pelaako teidän äiti konsolipelejä. Pelaa! Vanhin taas sanoi, että yleensä lapset neuvovat vanhempiaan koneiden kanssa, mutta meillä on toisin - äiti säätää koneet ja laitteet ja ymmärtää bittien päälle. Olen nörtti. Tämä äiti pelaa oikein mielellään lasten kanssa Wii:tä ja pleikkaria - niissä on opettavaisia ja urheilullisia pelejä - enkä ole koskaan tuntenut siitäkään huonoa omaatuntoa.
Siivota ja puunata ei tarvitse kuin sen verran että on turvallista ja hyvä olla. Ja jos joskus ei jaksa, olkoot. Omapa on koti. Aivan turhaa stressiä. Joulusiivousta en ole harrastanut ikinä. Joulustakaan en niin perusta. Enkä kyllä rannoista enkä kesähelteistä. Sen sijaan syksy, pimeys, viileä ilma, valot ja tihkusade ovat ihania! Aivan fantastisia! Myös kevät puroineen ja loskineen on uudestisyntymisen aika.
Meillä lapsia ei kuskailla harrastuksista toisiin - paitsi jos he oikein kovasti haluavat. Jokaisella on jotain, mutta ne eivät ohjaa elämäämme. Meidän pitää ohjata sitä itse. Tosin jos lapsi kysyy että veisinkö bussipysäkille tai sinne tai tänne ajoittain, yleensä vastaan ain kyllä.
Kesälomat ja muut pidemmät lomat lapset ovat kotona, eivät hoidossa tai leireillä - paitsi jälleen kerran, jos itse haluavat (siis isommat). Olen aina ollut päiväkotivastainen jostain syystä - ne ovat yleensä liian laitosmaisia ja olen nähnyt ja kuullut hoitajien kohtelevan lapsia rumasti. Lapset ovat vanhempien. Onneksi monessa paikassa on aivan ihania päiväkodin tätejä ja setiä - niin oli myös Vesangan päiväkodissa. Kiitos kaikille! Nyt meidän osalta onneksi päiväkotiaika on ohi ja kaikki ovat syksyllä koulussa. Ah, ihanaa - uusi aika perheessämme! Ei enää kurahousu ja vaihtovaate ruljanssia. Ihanaa kun lapset kasvaa ja heidän kanssaan voi touhua aivan uudenlaisia juttuja ja käydä mielenkiintoisia keskusteluja!
Vaikka voisi ajatella että olen vakava, niin en missään nimessä. Haluaisin hassutella ja tehdä hassuja juttuja arjessa. Ehkäpä joku päivä näytellä vaikkapa kesäteatterissa tai tanssia hurjaa hytkytystanssia kompassilla... elämässä pitää olla jotain vekkulia!
Odotan myös innolla että kesäloma päättyy - tulee rytmi. Saan olla töissä ja mennä omien aikataulujeni mukaan ja lapsilla on puuhaa ja kavereita. Onneksi meillä on neljä lasta, joten käytännössä touhuavat paljon keskenään. Oikeasti se helpottaa arkea ja nyt kun ovat jo isompia alkavat auttaa paljon ja tehdä touhujaan oma-aloitteisesti. Vaikka teen paljon töitä (paitsi kesällä olen sikalaiska) teen kotona tehtävät työt yleensä lasten lähellä - ehkä en ole läsnä joka hetki, mutta olen lähellä. Varmasti tästä riittää monella viisasteltavaa, mutta näin meillä. Mihinkä se tiikeri raidoistaan pääsisi? Lisäksi stressaisin ja tulisin varmaan jotenkin hulluksi jos minun pitäisi elää jonkin oppikirjan mukaisesti. Jotenkin kuten joku jossain määrää. Ei sovi minulle taaskaan!
Tärkeintä on olla tasapainossa itsensä kanssa. Pitää huolta että kukaan ei satuttaisi ainakaan kovin pahasti itseään tai toisiaan ja puhua välillä asioista avoimesti. Minulla on hieno perhe ja hyvin käyttäytyvät tavalliset lapset, vaikka äiti onkin hiukan erilainen. Minustahan piti tulla auto-asentaja... Koneet ja laitteet ovat niin mahtavia, kun taas shoppailu ja muut naisten jutut kiinnostavat kuin kilo kakkelia ;)
Sellainen äiti minä olen. Olen varsin tyytyväinen, sanokoot kuka mitä tahansa. Uskalla sinäkin olla oma itsesi.
