Niin siinä sitten kävi, vaikken uskonut, eikä arvannut juuri kukaan muukaan.
Tuli aika kiittää.
Tulos oli hyvin pitkällisen mietinnän tulos. Ensin oli epätoivo, sitten tuli ymmärrys väistämättömästä... sitä seurasi suru. Surun jälkeen oli tehtävä päätös ja päätös tuotti lisää surua, surua mutta myös huojennuksen. Antoi itselleen luvan jatkaa eteenpäin. Se intuitio. Näin on tehtävä.
Sitten kaikki tapahtui äkkiä - viiden vuoden työ kymmenessä päivässä pakettiin. Syvä huokaus.
Työ on ollut upeaa, antoisaa ja haastavaa. Olen tavannut upeita ja ihania uusia ihmisiä, on tullut ystäviä. Paljon verkostoja. On haikeaa, mutta toisaalta on into uudesta. Uudesta ja erilaisesta. Uusista haasteista. Jännittää, muttei pelota.
Yksi ihanista pitkä-aikaisimmista "alaisistani" sanoi: Muista, emme tule enää ikinä toisillemme tuntemattomiksi.
Niinpä, minä olen täällä edelleen, en katoa mihinkään - vaikka työt muuttuvatkin. Me emme - ainakaan kovin nopeasti.
Olen olemassa edelleen, tänään sekä huomenna. Katsotaan yhdessä mitä huominen tuo tullessaan. Ei pelätä etukäteen...
